Kannabis tulee kotiisi – eikä edes ensimmäistä kertaa

Varoituksen sana: seuraavassa blogitekstissä nuorten päihdekulttuuria hairahdetaan ennustamaan päihdekulttuurin muutoksia kulttuurihistorian ja mediatutkimuksen monitieteelliseltä pohjalta. Näkökulma tiivistyy angloamerikkalaisen kulttuurin ja viihdeteollisuuden esittämiin tulkintoihin kannabiksesta ja sen käyttökulttuurista.

Kannabis ja kapinoiva sukupolvi

Palataan aluksi hieman ajassa taaksepäin. Historiallisesta näkökulmasta tarkasteltuna nuorten aikuisten, erityisesti opiskelijasukupolven rooli erilaisissa kulttuurimuutoksissa ja kulttuurivirtausten rantautumisessa on ennen ollut merkittävä. Huumausaineet tai paremminkin kannabis rantautuivat Suomeen ensimmäistä kertaa nuorisokulttuurisena ilmiönä 60-luvun lopulla. Mikko Salasuo toteaa tutkimuksessaan 60- ja 70-luvun ns. ensimmäisestä huumeaallosta, että kannabiskulttuurin tuojina Suomeen toimi tuolloin opiskelijaelämässä toiminut, tuolloin parikymppisten nuorten sukupolvi. Kulttuurisen ilmiön juuret olivat tuolloin johdettavissa vahvasti Yhdysvaltoihin, jossa tajuntaa laajentavien aineiden käyttö liittyi ennen kaikkea hippiaatteeseen nuorisokulttuurisena ilmiönä. Päihteiden roolin nosti esille myös aikansa elokuva-alan ammattilaisten pilkkaama mutta myöhemmin kulttimaiseen noussut sukupolvikuvas Easy Rider. Sama ilmiö toistui 1990-luvulla, kun ekstaasi bilehuumeena rantautui Suomeen, jälleen pääsääntöisesti täysi-ikäisen, opiskelijaelämässä vaikuttaneen tekno-sukupolven myötä. Kummassakin tapauksessa vasta nuorten aikuisten ryhmän osin jo hylättyäkin nämä päihteet, niiden käyttö on levinnyt myös alaikäisten nuorten keskuuteen.

Mitä tekemistä tällä on 2010-luvun päihdekulttuurin kanssa?

Kummassakin tapauksessa uusi päihdekulttuuri on levinnyt Suomeen ulkomailta – ensisijaisesti Yhdysvalloista. Nykypäivänä globaalien vaikutteiden siirtyvyys tapahtuu aiempaan verrattuna vieläpä eksponentiaalisella nopeudella. Toki osa kulttuurisista muutoksista vaatii aikaa kypsyäkseen koska ne ovat niin kiinteästi sidoksissa ihmisen toimintaan ja sen pitkäaikaisiin muutoksiin. Muutosta kokonaisassa päihdekulttuurissa ei tapahdu päivässä tai viikossa, suuntaan tai toiseen. Jos kuitenkin tarkastellaan tämänhetkisiä, Amerikan mantereelta kantautuvia trendejä, niissä voi nähdä yhden muutoksen ylitse muiden. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1961 YK:n huumausaineyleissopimuksen Kanada ja osin Yhdysvallat on höllentämässä suhtatumistaan kannabikseen.

Nykypäivän amerikkalaisen viihdeteollisuuden kuvaus päihteistä ei tosin ole vain marginaalin tuottamaa, vaan sitä esiintyy kaikilla tasoilla. Siinä missä Broad City on feministisellä otteella tuotettua pienemmän katsojakunnan viihdettä, Mark Walhbergin tähdittämä Ted on miljoonaluokan Hollywood-komedia. Jälkimmäisessä kannabiksen rooli asettuu vielä jokseenkin epämoraaliseen reunaan, kun taas ensimmäisessä – samoin kuin toisessa nuorten naisten sukupolvikuvauksessa Girlsissä – se on osa roolihahmojen juhlakulttuuria ja arkipäivää. Kummankin kohderyhmänä ovat kaksikymppiset, opiskelijaelämässä toimivat nuoret. Toisin sanoen sama ryhmä, joka 60-luvulta lähtien on toiminut nuorten päihdekulttuurin muutosagenttina, myös Suomessa.

Mutta eihän me olla Amerikka!

Suomalaisessa viihdekulttuurissa roolit ovat tähän saakka olleet varsin selkeät – myös viihdeteollisuuden tuottamissa kuvauksissa. Alkoholille on varattu se kaksinaamaisen januksen rooli, jossa vuorottelevat iloon, juhlaan ja kaoottiseen koheltamiseen kannustava katalyytti sekä kaiken tuhoava turmiolan tommi. Huumeiden rooli sen sijaan on tähän saakka ollut liikuttavan yksipuoleinen: väistämättömään kadotukseen vievä paha, loputon musta aukko, josta ei ole paluuta kuin sinnikkäällä päättäväisyydellä, armolla ja valaistumisella. Muunlaista kuvaa on pidetty ehkä vastuuttomanakin. Tulevaisuudessa suomalaisen viihdeteollisuuden kannabikselle antama rooli saattaa kuitenkin muuttua radikaalistikin – ainakin täysi-ikäisten nuorten kohdalla. Alaikäisten nuorten päihdekuvausten tuottajana suomalainen viihdeteollisuus sen sijaan on ottanut hämmästyttävän yhdensuuntaisen linjan. Siellä alkoholilla on huumeiden ohella 2000-luvulla ollut yksiselitteisen kielteinen rooli turmion ja hankaluuksien ennustajana – ja tämä roolijako tuskin tulee kovin nopeasti muuttumaan.

Se, miten nuoret näiden ikäpolvikuvausten kohderyhmärajoja noudattavat tai vielä tärkeämpää – miten viihdeteollisuus vaikuttaa omaan asennoitumiseemme erilaisiin päihteisiin ja niiden käyttökulttuureihin jää nähtäväksi. Yksi on kuitenkin varmaa: kannabis tulee kotiisi. Todennäköisesti se on tehnyt sen jo vuosia sitten, huomaamattasi ja salavihkaa. Se on vieläpä tarjonnut niinkin viattomissa, ennen kello yhdeksää esitettävissä viihdeohjelmissa kuin Rillit huurussa, Simpsonit, Family guy tai Tyhjätaskut (2 Broke Girls) verrattain viihteellisen ja harmittoman kuvan itsestään. Mikä parasta – tai pahinta, se tarjoaa sinulle aikuisena, vanhempana, opettajana, nuorisotyöntekijänä tai kasvattajana mitä mainioimman mahdollisuuden keskustelun avaamiseen lasten ja nuorten kanssa! Suosittelen itse lämpimästi tutustumaan em. viihdeteollisuuden tuotteisiin sekä alla olevaan tutkimuskirjallisuuteen joka tarjoaa laajemman, historiallisen näkökulman nuorten päihdekulttuureihin.

 

Terveisin

Kulttuurihistorian ja mediatutkimuksen harhapoluille eksynyt ept-ammattilainen

Helena

 

Broad City YLE areenassa

Salasuo, Mikko & Rantala, Kati (2002) Viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Olavi Kaukonen & Pekka Hakkarainen (toim.) Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Helsinki: Gaudeamus.

Salasuo, Mikko. Mielen vallankumous – ensimmäinen huumeaalto Suomessa. Teoksessa Matti Peltonen & Vesa Kurkela & Visa Heinonen (toim.) Arkinen kumous. Suomalaisen 60-luvun toinen kuva. Helsinki: SKS

Nuorten ääni, kohtaaminen ja kanssakulkeminen

Hyvinvointia tukevissa palveluissa ja myös ehkäisevässä päihdetyössä on yhä enemmän alettu kiinnittää huomiota nuorten kokemusäänen kuulumiseen. Osallistuin marraskuussa nuorisotyötä kehittävien tahojen eurooppalaiseen vertaisfoorumiin Amsterdamissa. Isäntämaa oli pyytänyt mukaan nuoria aikuisia, jotka olivat menneisyydessään tarvinneet mielenterveyden ja/tai päihdehoidon palveluja. He etsivät nyt yhteisiä rajapintoja nuorisotyön mahdollisuuksille tukea vastaavassa tilanteessa olevia nuoria. Yhteinen toive kaikilla heillä oli, että nuorisotyön palvelujen kohtaamisosaaminen löytäisi tiensä myös hoito-/kuntoutuspalvelujen rinnalle. Puheenvuorot puolsivat selkeästi myös sitä, että ne aikuiset, jotka vaikeuksissa olevaa nuorta auttavat, uskaltaisivat antaa myös jotakin henkilökohtaista itsestään prosessiin. Joskus kipeimmistä asioista on iso kynnys puhua etäiselle hoitoekspertille. Ihmistä pitäisi tarkastella kokonaisuutena, eikä vain oireiden vyyhtinä.

Uskallammeko antaa kipeillekin kokemuksille äänen?

On vain reilua, että nuorten kokemusta huomioidaan palveluissa. Samalla nuoren tunne omasta arvokkuudestaan sekä palvelun käyttäjänä että aktiivisena toimijana (ei vain kohteena) lisääntyy. Nuorisotyön ammattilaisilla olisikin varmasti paljon annettavaa kohdennetun yksilötyön puitteissa näiden nuorten tueksi. Turhan usein pelätään, että työ muuttuu terapiaksi, jos uskaltaudutaan henkilökohtaisia terveyden asioita käsittelevään keskusteluun. Ehkäpä joskus henkilökohtaisuus on tarpeen, jotta nuori edes kykenee tuomaan esiin asioita, jotka on tarpeellista huomioida matkalla parempaan vointiin. Hollantilainen päihdepsykoosin läpikäynyt nuori elokuvaohjaaja Daniel Krikke puhui haavoittuvaisuuden hyväksymisestä ihmisten välisessä kontaktissa. Sitä tarvitaan, olipa kyse hoidossa tai muissa palveluissa tapahtuvasta kohtaamisesta. Krikke itse oli saanut tarvitsemansa avun vasta 13. psykologilta – siltä joka uskalsi tutustua häneen ihmisenä ja antaa jotain myös itsestään vuorovaikutukseen. Nuorisotyöntekijä ei voi toimia terapeuttina, mutta kanssakulkijana toiselle oleminen ei ole vaarallista.

Puhutaan tavallisista arjen asioista moniäänisesti

Miten nuorten aidon äänen kuuluminen sitten onnistuu varhaisen vaiheen ehkäisevässä päihde- ja mielenterveystyössä? Miten nuorten ääntä voidaan vahvistaa heitä koskevissa asioissa, kun keskustellaan päihteiden riskeistä, päihdekulttuurista, päihteettömyydestä, jaksamisen haasteista ja mielen hyvinvoinnista? Mitäs jos kääntäisimmekin ajatuksen niin, että ne nuoret, joilla ei vielä ole merkittävää riskiä elämässään, arvostavatkin tavallista päihteetöntä elämää. Miksi emme luottaisi siihen, että nuorten kanssa voidaan pohtia vaikka päihteitä neutraalisti, mutta silti aidon inhimillisen kohtaamisen kautta ja inspiroivilla tavoilla? Nuorilla on myös monesti lähipiiristään jotakin ammennettavaa, ei siis välttämättä kipeitä tarinoita (eivätkä ne ole tarpeenkaan), mutta näkökulmia ja kysymyksiä. Myös aikuinen ammattilainen on kuullut ja nähnyt monia tarinoita esimerkiksi aikaisemmassa työurassaan, tai hänellä voi olla oivallista kokemustietoa monista eri nuorten ryhmistä. Niitä voi anonyymisti tuoda keskusteluun lisäainekseksi, mutta ilman shokkihakuisia värityksiä. Shokeeraavat selviytymistarinat voivat olla kiinnostavia, mutta nuoren kokemusmaailma ei varhaisessa ehkäisevässä päihdetyössä monesti niitä kohtaa.  Nuorille tulisi aikuisen tuella antaa keinoja, tilaa ja ääni tarkastella päihteitä ilmiönä heidän oman ikänsä ja arkensa kautta. Tähän aiheeseen linkkinä, hiljattain silmiini osui vallan mainio Tommi Kinnusen teksti, jossa pohditaan sitä, miksi nuorille tarjottava teatteri on aina traagista ja usein päihdehuuruista tarinaa. Kyse on juuri tuosta kokemusmaailman kohtaamattomuudesta.

Harmaiden alueiden epävarmuus on vain elämää

Päihdekasvatuksessa moni asia edustaa harmaan sävyjä eikä mustaa ja valkoista, aivan kuten arkielämässäkin. Usein ne nuorten harmaan alueen kysymykset, joihin on vaikeinta tietää oikeaa vastausta (”miksi ihmiset alkaa käyttää huumeita” tai ”voiko päihteet tehdä hulluksi ja miksi niitä sit on olemassa”), tuovat paljon monisyisempiä keskusteluita oppimisaineksiksi, kuin vaikkapa tekniset kysymykset promilleista, tullin päihdetakavarikoinnin määristä jne. Sama on tilanne silloin, kun päihdekäyttöä jo on, ja on havahduttu huoleen tai nuoren terveys on vaarassa; keskusteluissa on paljon harmaita alueita. Kohtaamisissa harmaiden alueiden sietäminen – se, että meillä ei ehkä olekaan vain yhtä oikeaa vastausta nuorille kerrottavaksi – on taito. Sitä tarvitaan aina varhaisesta päihdekasvatuksesta niihin palveluihin, joissa nuorten elämässä jo olevia päihdehaittoja yritetään vähentää. Nuoren pitää saada pureksia ja oivaltaa asioita itse. Tärkeää on se tunne, että ”tämän aikuisen kanssa saan olla oma itseni, enkä tarvitse hävetä, jos kysyn tai kerron jotain tai annan itsestäni jotakin aitoa tähän tilanteeseen, vaikka olisi mitä vaikeaa meneillään”. Ja tähän on nuorisotyössä valtavasti osaamista.

kanssakulkija

Terveisin,
Heidi

 

Ei sanaakaan ehkäisevästä päihdetyöstä

Meidät, moninainen noin 40 aikuisen joukko, niin ammattilaisia kuin vapaaehtoisia oli kutsuttu koolle yhdessä miettimään ratkaisuvaihtoehtoja ongelmaan, jota kuvailtiin seuraavaan tyyliin: Nuoret hengailevat ryhminä kauppakeskuksissa. Nuorten oleilu näkyy ilkivaltana, kulkuväylien tukkeutumisena ja iäkkäämmät asiakkaat eivät uskalla tulla sisään tai mennä ohitse, kuuluu melua ja kiroilua, näkyy päihteiden käyttöä ja päihtyneisyyttä sekä näpistelyä. Vartijoiden kanssa leikitään kissa-hiiri leikkiä. Mitä voisimme tehdä? Ilmiöiden keskellä ovat nuoret ja ymmärrys nuoria kohtaan: rajattomuus kuuluu nuoruuteen, nuoret saavat viettää aikaa julkisessa tilassa ja joku paikka pitää olla kavereiden tapaamiseen. Silti on ongelma, miten saataisiin toiminta sopeutettua yleisiin käytös- ja sääntönormeihin ja eri tilassa liikkuvien sukupolvien välille ymmärrys – nämä kysymykset kuuluvat osallistujien puheista.

Moniuloitteinen tarina

Keskustelu tilaisuuden osallistujajoukossa polveilee. Puheenvuorojen keskiössä ovat keskustan turvallisuus ja viihtyisyys kaikille käyttäjille, myös nuorille. Nuoret eivät saa pelkästään keskenään kasvattaa toisiaan – nyt homma näyttää sille. Nuorisotyöntekijän mukaan nuoria eivät ympärillä olevat aikuiset häiritse, vaan passiivisten aikuisten läsnäolo ja näkyvillä olo luovat turvallisuutta. Aikuiset saavat hiljaisesti näkyä ja olla läsnä – ilmaan jää kysymys, oivaltavatko aikuiset roolinsa ja onko paikalla oikeasti turvallisia aikuisia. Millainen on turvallinen aikuinen?

Ilmenee, että keskustassa on myös toisenlainen hengaileva ryhmä: aikuiset päihteiden käyttäjät. Nuorten ja aikuisten päihdeporukan välillä on liikehdintää, joka on kyseenalaista, ei aina lainmukaista toimintaa. Välitetään päihteitä sekä tapahtuu muuta epätoivottavaa aikuisten ja nuorten välistä vuorovaikutusta.

Yhteistyöllä ratkaisemaan ja nuoret mukaan

Keskustelu etenee ja ehdotetaan ratkaisuja, joilla voitaisiin puuttua nuorten tilanteeseen. Mitä jos aikuiset eivät olisi vain ongelmatilanteissa paikalla? Aikuiset voisivat olla läsnä muutenkin nuorten porukoissa, myös positiivisesti antamassa palautetta ja jakamassa iloa. Silloin rakentuisi luottamusta, joka oikeuttaisi puuttumaan myös nuorten käytöksen epäkohtiin ja miettiä pelisääntöjä yhdessä nuorten kanssa. Jalkautuminen, nuorten palvelujen pop-up kioski ja sen tyylistä toimintaa ehdotettiin.

Osallistujat tunnistivat yhteisesti positiivisen palautteen merkityksen ja vuorovaikutuksen rakentamisen tärkeyden nuorten kanssa. Mielellään aikuiset, kuten kauppakeskuksen henkilökunta ja johtajat antaisivat positiivista palautetta. Miten valjastettaisiin nuorissa oleva energia positiiviseksi osallisuudeksi ja ”järkeväksi tekemiseksi” huomioiden digiaika ja some? Miten saataisiin nuorten ääni kuuluviin? Keskustelussa esitettiin myös, miten olisi nuorten ryhmän ja vertaisuuden hyödyntäminen, nuorten digikiinnostuksen tavoitteellinen ”valjastaminen” vaikka tiedottamiseen nuorilta-nuorille ajatuksella.

Jotkut osallistujat havahtuvat, että tosiaan, tässä tilaisuudessa paikalla ei ole yhtään nuorta

Laitetaan ept-lasit päähän

Ehkäisevää päihdetyötä ei mainittu sanallakaan tarinan tilaisuudessa. Tarinan voi hyvin pukea myös nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön kehikkoon. Tarinassa löytyy ehkäisevän päihdetyön toteutusmuodoista kaikkiin aineksia, myös riskiehkäisyyn, mutta eniten sosiaaliseen vahvistamiseen ja yleiseen ehkäisy. Joukossa on nuoria, jotka ovat viikonloppuisin päihtyneenä, mutta myös nuoria, jotka eivät käytä päihteitä. Päihteettömät nuoret ovat keskustassa hengaillessaan riskissä, koska päihteiden saatavuus on helppoa ja ympäristö on nykyisellään päihdemyönteinen. Tilaisuudessa esitetyillä keinoilla on tavoitteena tukea taitoja, joita nuoret tarvitsevat oikeansuuntaisten valintojen tekemisessä. Tarpeellista olisi vaikuttaa erityisesti ryhmän ja paikallisyhteisön toimintaan. Kohteena ovat nuorten tiedot, asenteet sekä suojaavat tekijät ja riskitekijät. Menetelminä esitettiin nuorten tavoitteellista kohtaamista: kuuntelevia, keskustelevia ja osallistavia toimintatapoja. Puheessa oli vahvasti nuorten oman toimijuuden mahdollisuuksien etsiminen ja kriittisen ajattelun herättäminen.

Kadulla toimivan nuorisotyöntekijän vuorovaikutus nuorten kanssa on jo tuottanut tarinan ja toisenkin nuorten arjesta, jonka tapahtumiin voi tarttua myös ehkäisevän päihdetyön näkökulmasta. Keskustassa hengailevien nuorten tarinoissa kuuluu humalassa koheltamisesta, rahapulaa, sosiaalisten suhteiden hankaluutta, elämäntilanteen muutoksia opiskeltaessa uudella paikkakunnalla sekä läheltä-piti-vaaratilanteita esimerkiksi väkivallassa ja liikenteessä. Kaveriporukka keskustassa on tiivis ja tärkeä sekä koulussa menee ihan ok, silloin kun siellä jaksaa käydä.

Jään innostuneena odottamaan seuraavaa tapaamista – luotan, että verkostossa ja nuorissa on positiivista tekemisen meininkiä.

Marjo

sammakot

Muutama sana puheeksiotosta ehkäisevän työn kentällä

”Kysy. Se kannattaa.”

Näin vakuuttaa viikolla 45 vietettävä Ehkäisevän päihdetyön viikon iskulause. Teemana on tänä vuonna puheeksioton vahvistaminen ja hyvien käytäntöjen jakaminen kohtaamistyössä. ”Jes, vihdoinkin, tätä onkin odotettu!” oli oma ajatukseni teeman kuultuani. Aihe saattaa kuitenkin herättää meissä nuorisoalan ammattilaisissa hyvin erilaisiakin reaktioita. Joku ihmettelee, tarvitseeko näin yksinkertaista asiaa alleviivata – jokainenhan tätä työssään jo tekee! Toinen taas ajattelee, että voi kamala, eihän tämä nyt kuulu ehkäisevän työn, saati nuoriso- tai kasvatustyön kentälle ollenkaan. Minähän ohjaan, opetan ja korkeintaan ehkäisen, mutten puutu – saati lähde korjaamaan.

Miksi päihteistä puhuminen herättää meissä ammattilaisissa niin voimakkaita tunteita? Tähän on varmasti yhtä monta vastausta kuin on meitä työntekijöitäkin. Alkoholin – ja ylipäätään päihteiden – rooli yhteiskunnassamme lienee ainakin yksi selittävä tekijä. Alkoholi on monen ilon, mutta myös surun, itkun ja häpeän aihe. Huumeiden kohdalla tilanne koetaan helposti vielä ristiriitaisemmaksi: kehtaako sitä edes kysyä, ettei asiakas vain loukkaannu ja kuvittele että häntä pidetään rikollisena. Myös työntekijän oma suhtautuminen päihteisiin, nuoruudenkokemukset tai perhetilanne saattavat vaikuttaa siihen, miten helppona tai vaikeana asian esille ottaminen koetaan. Olennaista olisikin näissä tilanteissa tunnistaa oma ajattelutapansa ja suhtautumisensa, sekä tehdä ensi itselleen selväksi, miksi asiaa kysyy.

On hyvä muistaa, että päihteistä puhuminen ei ole vain yksittäisen työntekijän päätöksen tai tuntemuksen varassa. Tuore laki ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä nostaa puheeksioton ja mini-intervention esimerkeiksi toimivista, ehkäisevän päihdetyön toteutuksessa suositeltavista käytännöistä – kaikille kohtaamistyössä toimiville. Lisäksi viime keväänä voimaan tullut sosiaalihuoltolaki ohjaa meitä ammattilaisia kartoittamaan asiakkaan tarpeita omissa palveluissamme, oli kyseessä sitten alaikäinen tai jo 18 vuotta täyttänyt nuori. Monissa palveluissa onkin jo herätty kehittämään yhteisiä käytäntöjä puheeksioton tueksi, esimerkkinä vaikkapa laajaan kouluterveyskyselyyn kuuluva nuoren päihdemittari. Selkeät ohjeistukset helpottavat asiaa ja niiden taakse voi hätätapauksessa myös piilottaa persoonansa jos aihe tuntuu vaikealta.

Päihteistä puhumiseen liittyy meillä ammattilaisilla välillä myös pelko omasta riittämättömyydestä. Huoli nuoren tilanteesta paljastuu aiheelliseksi tai vielä pahempaa, vastapuoli tuo pöytään yllättäen jotain sellaista, mitä työntekijä ei ole osannut edes ajatella. Oikeita ohjaustahoja tai malleja ei olekaan saatavilla juuri siinä hetkessä ja työntekijän mielen voi vallata paniikki siitä, mihin asiassa pitäisi nyt edetä. Pelko on ymmärrettävä, mutta itselleen kannattaa olla armollinen. Kun uskaltautuu kysymään, mitä vastapuoli tilanteessa itse toivoisi, tällä saattaakin olla jo valmiiksi ajatus tai toive jatkosta. Ammattilainenkin saa ottaa rauhassa aikaa ja kertoa myös nuorelle tarvitsevansa lisää tietoa tämän auttamiseksi.

Lupaako EPT-viikon tunnuslause kysymisen kannattavuudesta liikoja?

Jos minulta kysytään, ei lupaa. Kyllä, nuoren tai vanhemman ensireaktio ammattilaisen huoleen voi toisinaan olla torjuva. Syy tähän voi löytyä jo siitä, että on kyse aiheesta jota on totuttu pitämään tabuna tai salaisuutena, jolloin keskustelu nostaa pintaa huolen sijaan ensimmäiseksi häpeän tunteen. Tästäkään huolimatta en ole ammattilaisena joutunut katumaan huoleni esiin nostamista. Päinvastoin, niiden nuorten tai perheiden kohdalla jotka ovat voineet kohdata asian – vaikka välissä olisi ollut vaikeita tunteita ja torjuntaa – olen monesti voinut ilokseni nähdä asioiden kääntyvän parempaan suuntaan. Vaikka oma työmme välillä tuntuisi vain pisaralta valtameressä, koko päihdekulttuurimme koostuu loppujen lopuksi näistä yksittäisistä asenteista ja valinnoista, niistä pisaroista.

 

Terveisin Helena

Ehkäisevän päihdetyön viikkoa vietetään 7.-13.11.2016. Lisää tietoa viikon teemasta ja puheeksioton hyvistä käytännöitä löydät täältä.

Ehkäisevää päihdetyötä ammattikorkeakoulussa. Onko pakko?

Ammattikorkeakoululain mukaan ammattikorkeakoulujen tehtävä on valmistaa opiskelijat työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin, tukea ammatillista kasvua ja harjoittaa tutkimus- ja kehitystyötä. Huh, ei sanaakaan ehkäisevästä päihdetyöstä! Pykälä 31 kyllä mainitsee turvallisen ja viihtyisän opiskeluympäristön, mutta sitä ei kai tarvitse välttämättä kytkeä päihdeasioihin. Ja hyvä on, varmasti tietyillä aloilla päihdeasiat liittyvät ammatillisiin taitoihinkin, mutta ei niitä aloja montaa ole…

Oppilas- ja opiskelijahuoltolain mukaan oppilaitoksen tulee edistää opiskelijoiden terveyttä ja hyvinvointia sekä osallisuutta ja ehkäistä ongelmien syntymistä. Pahus! Mutta hetkinen, tämä lakihan ei koskekaan ammattikorkeakouluja. Luoti väistetty. Ja aikuisia ihmisiähän nämä ammattikorkeakouluopiskelijat jo ovat, mitä niitä holhoamaan? Alaikäisten kanssa on tietysti ihan eri juttu…

SORA-lainsäädäntö kylläkin jo edellyttää kiinnittämään päihteisiin huomiota esimerkiksi mahdollistamalla huumausainetestauksen ja velvoittaen kiinnittämään huomiota turvallisuuteen vaikka juuri päihteiden kannalta. No, päihdesuunnitelmalla tämä hoituu ja onneksi näitä tilanteita ei niin usein kuitenkaan tule vastaan. Ei tässä sentään päihdekasvattajaksi tarvitse tuon takia ruveta.

Laki ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä velvoittaa yleishyödylliset yhteisöt ehkäisevään päihdetyöhön yhteistyössä julkisen vallan kanssa, ja kiinnittämään täten huomiota alkoholin, tupakan, huumausaineiden ja muiden päihtymiseen käytettävien aineiden sekä rahapelaamisen aiheuttamien haittojen ehkäisyyn. Ei kai tämä nyt sentään ammattikorkeakouluja koske? Ai jaa, että ollaan yleishyödyllinen yhteisö? Osui ja upposi!

No, miten sitten?

Tuoreen Ehkäisevä päihdetyö ammattikorkeakoulussa – miksi ja miten? -julkaisun mukaan ehkäisevällä päihdetyöllä on kolme roolia ammattikorkeakoulukentällä: vastuunkantaja, opettaja ja yhteisöllisyyden lisääjä.

Vastuunkantajana ammattikorkeakoulut toimivat ”ehkäisevä päihdetyö kuuluu kaikille” -periaatteen mukaisesti. Päihdekulttuuri ja päihteidenkäytön vaikutukset eivät kosketa vain jotain tiettyä väestönosaa. Opiskelijat ovat paitsi mahdollisia päihteiden käyttäjiä myös toisten päihteidenkäyttäjien aiheuttamille haitoille alttiita, päihdekulttuurissa eläviä ja sitä muokkaavia sekä mahdollisesti tulevia päihteidenkäyttäjien kohtaajia ja ehkäisevän päihdetyön tekijöitä. Ammattikorkeakoulun toimijat eivät voi sulkea tältä silmiään, vaan asia on tietoisesti nostettava esiin eri tavoin keskusteluissa, käytännöissä ja oppilaitoksen toimintakulttuurissa.

Opettajana ammattikorkeakoulut tiedostavat sen, että heidän opiskelijansa saattavat tulevassa työroolissaan tarvita ehkäisevän päihdetyön osaamista ja hahmottamista. Tämä tarve ei koske vain esimerkiksi sosiaali- ja terveyspuolen ja kasvatusalan opiskelijoita, vaan kaikkia kohtaavaa työtä tekeviä, kuten vaikka poliiseja ja ravintola-alalla työskenteleviä. On kouluttajan vastuulla huolehtia siitä, että tulevaisuuden osaajilla ja tekijöillä on riittävä ymmärrys siitä, mikä heidän roolinsa hyvinvoinnin edistäjänä on. Kuka kehtaisi sanoa, että ”tämä ei kuulu meille”? Toivottavasti ei ainakaan yksikään kohtaavaan työhön kouluttava ammattikorkeakoulu.

Yhteisöllisyyden lisääjänä vastuulta ei vapaudu yksikään ammattikorkeakoulussa työskentelevä. Opiskeluaika mielletään helposti päihteille altistavaksi ja opiskelijat myöntävät, että päihteettömyyden valinta ei aina ole opiskelijan roolissa helppoa tai ristiriidatonta, vaikkakin se on mahdollista. Tässä on ammattikorkeakoulutoimijoiden paikka astua esiin. Lehtoreiden, opiskelijahuollon, oppilaskuntien ja talonmiehenkin on oltava luomassa omasta ammattikorkeakoulustaan paikkaa, jossa opiskelija ei tunne oloaan ulkopuoliseksi vain koska ei tee mieli tarttua pulloon tai viettää taukoja tupakkanurkalla, ja paikkaa joka tarjoaa mahdollisuuksia kyseenalaistaa vallitseva päihdekulttuuri. Hyvä ja kannustava sosiaalinen ilmapiiri ei ole vain oppilaitoksen hyvinvointivastaavan harteilla, vaan siihen tarvitaan ihan jokaista.

Onko pakko? On.

Terveisin, Elsi

Alkoholin näkyvyys nuorten elämässä ja vastaviestien rakentaminen

Ajatukset tutkimuksessa ja nuorten juomisessa

Hiljattain kävin kuulemassa Suomen ASH ry:n tilaaman tutkimuksen tuloksia alkoholimainonnan vaikutuksista suomalaisiin nuoriin. Otoksessa oli 500 nuorta ympäri Suomen. Tulokset osoittivat, että 13–17-vuotiaat näkevät yhä alkoholimainontaa monilla tavoin, eniten television ja kauppojen lisäksi mm. internetin ja sosiaalisen median kautta. Vaikka varsinainen mielikuviin perustuva mainonta on vähentynyt, alkoholimainoksia havaitaan silti ja näin vastanneiden määrä oli kasvanut 2 vuoden takaisiin tuloksiin verrattuna. Vastanneet olivat nähneet olutmainoksia eniten ja heidän kaveripiireissään juotiin eniten olutta. Samalla asenteet humalajuomiseen olivat kielteisiä vain puolella vastanneista.

Myös maailmalla on juuri julkaistu usean pitkittäistutkimuksen yhteinen analyysikooste nuorten kohtaaman alkoholimainonnan ja varhain aloitetun juomisen yhteyksistä (Jernigan & co). Mukana oli 12 pitkittäistutkimusta Euroopasta, Aasiasta ja Pohjois-Amerikasta. Tulokset viimeisen 8 vuoden aikana saaduista tutkimuksista osoittivat yhteyttä nuorten varhaisen alkoholimainonnalle altistumisen, ja varhain aloitettujen juomiskokeilujen sekä humalajuomisen välillä useissa maissa. Tutkimuskooste paljasti yhteyttä jopa 10-vuotiaiden alkoholinkäytön aloittamisen sekä humalajuomisen ja mainonnan havaitsemisen välillä.

Onneksi osa suomalaisista nuorista ilmoittaa esimerkiksi Kouluterveyskyselyssä olevansa raittiita, mutta silti osa alaikäisistä nuorista taas juo enemmän. Samalla tiedetään myös se, että täysi-iän kynnyksellä nuorten naisten sekä miesten juomistavoissa tapahtuu keskimääräinen tilastohypähdys ylöspäin (Raitasalo & Simonen). Tosin on hienoa, että välillä näkyy myös paikallisia vaihteluja myös alaspäin humalajuomisen suhteen 15–24-vuotiailla (Alueellinen terveys- ja hyvinvointitutkimus ATH). Mutta niin kauan, kun juominen ei tasaisesti vähene, ja kokeilujen aloittamisen ikäraja nouse ylemmäs, on syytä pohtia: Miten saada nuoret tietoiseksi ja entistä kriittisemmäksi näkemäänsä mainostusta ja juomista kohtaan?

Juominen näkyy ja kuuluu jatkuvasti ympärillämme

Alkoholimainontaa, saati alkoholin näkyvyyttä ylipäätään tuskin voimme koskaan kitkeä pois kokonaan. Mainonnan ja myynnin takana on valtava koneisto ja suuri asiakaskunta ja siksi suuret rahat kyseessä. Mutta ympäröivän päihdekulttuurimme päihdemyönteisiä ja humalahakuisia viestejä tulee tuutin täydeltä muualtakin kuin mainoksista. Somessa ja nettipalstoilla luemme, ja puheissa kuulemme, kuinka taas joku tuli ”kiskoneeksi vähän liikaa, mutta hauskaa oli”, kuinka on ”taas ansaittu pullollinen viiniä” milloin mistäkin syystä, tai kuinka ”on ihanaa rentoutua kalsarikänneillä rankan työviikon jälkeen”. Tähän törmäävät nuoret varmasti siinä missä me aikuisetkin ja tämän suuntaisiin signaaleihin on helppo tottua. Meillä ei kuitenkaan ole varaa enää yhtään päästää nuorten alkoholikokeilujen alkamisen ikää alemmaksi eikä myöskään päästää terveysriskejä kertymään yhtään aikaisemmin. Mielipidevaikuttajia ja vastaviestien näkyvyyttä tarvitaan ja tämä edellyttää rohkeita avauksia.

Voitaisiinko sinun työssäsi jutella alkoholista ja rakentaa vastaviestejä nuorten kanssa?

Nuoren omaa ajattelua tukevassa ja kunnioittavassa päihdekasvatuksellisessa viestinnässä nuorille ei saarnata eikä heitä pelotella. Silti alkoholihaittojen näkyvyyttä ja keskustelua olisi silti hyvä pitää yllä, sillä kansanterveydelliset ja inhimilliset haitat ovat mittavia. Ne on vain niin kovin helppoa unohtaa, koska niin yleinen mielipide tuntuu olevan, että alkoholi nyt vain kuuluu itsestään selvänä osana suomalaiseen päihdekulttuuriin. Milloin juuri sinä viimeksi näit tai kuulit ylimyönteistä alkoholipuhetta tai häiritsevää juomista arkiympäristössäsi? Huuteliko joku humalassa perään tai melskasiko bussissa – ja jutteletko tällaisista asioista nuorten kanssa, onko heillä ehkä samankaltaisia kokemuksia. Olisiko juuri sinun työssäsi mahdollista tuoda nuorille esiin se, miten laajasta asiasta alkoholissa onkaan kyse, ja miten aiheesta voitaisiin teillä tehdä vastaviestintää yhdessä?

Vaikeastakin asiasta voi viestiä humoristisella tavalla, jos päihdekriittinen viesti kuitenkin välittyy. Tässä myös tutkimustuloksia voi varmasti käyttää hyödyksi. Aiheesta voi myös rakentaa nuorten kanssa proggiksia, joissa tuotetaan vastaviestejä mainonnalle tai parodioidaan juomisen yleisyyttä ja rakennetaan näkyä vaihtoehtoisiin vapaa-ajanviettotapoihin. Siitä, miten alkoholi näyttäytyy nuorten arkielämän ympäristöissä voidaan keskustella ja tuottaa materiaalia niin kohtaamistyössä kuin verkossakin. Mikä parasta, jos viestit rakennetaan yhdessä nuorten kanssa, niistä tulee myös nuorten näköisiä ja nuoria puhuttelevia.

Terveisin, Heidi

Vastaviestit

 

VAAN -syndrooma

”…kun mä oon VAAN tämmöinen.” Tätä VAAN -syndroomaa kuulen liian usein, kun juttelen nuorisoalan ammattilaisten kanssa ehkäisevästä päihdetyöstä. Milloin ollaan VAAN tavallinen ohjaaja tai työntekijä, jolla ei ole (itsensä kokemana) mahdollisuutta kehittää, osallistua tai ottaa kantaa työyhteisönsä asioihin, miten ept tulisi hoitaa ja tehdä. Keskusteluista välittyy tunne, että omia ajatuksia ei koeta tarpeeksi korkealentoisiksi, että kelpaisivat kehittämiseen asti, mutta silti, omaksi iloksi olisi kiva pähkäillä lisää ept-asioita ja kehittyä. Monella on tarve lisäkoulutukseen ja asioiden jakamiseen yhdessä.

Omaksi, yhteisön ja toimialan iloksi sekä hyödyksi

Mielestäni jokaisella ept:tä tekevällä on paljon sanottavaa, arvokasta osaamista, hiljaista tietoa ja näkyä, joita olisi tärkeä kuulla niin työyhteisössä kuin toimialan keskusteluissa. Tarinaa ja omaa kokemusta kertomalla, jakamalla ja jäsentämällä toimijan oma ammatillisuus kehittyy, ja se valuu myös osaamiseksi yhteisöihin niin työpaikalle kuin toimialalle. Todella moni haluaa itse kehittyä, usea haluaa kehittää työyhteisöä, mutta harvalla on mahdollisuuksia jakaa osaaminen yhteiseksi hyväksi. Kehittäminen jää usein työntekijä- ja oma työyhteisötasolle. Ehkä yksittäisellä työntekijänä olisi tahtoa, mutta työyhteisöjen rakenteet eivät sitä mahdollista, kun työ on tehtävä työpaikalla ja jossakin tietyssä ympäristössä, määrättyjen rajojen ja seinien sisällä – niinkö?

Jokaisessa asuu kehittäjä

Hivenen mutulla, verkostomme toimijoiden kohtaamisen perusteella uskallan arvioida, että moni ehkäisevää päihdetyötä tekevä on korkeakoulututkinnon suorittanut, ja koulutustaso on noussut. Tekijöillä on kehittämisosaamista ja he hallitsevat tutkivan työotteen yhtä lailla kun hallitsevat kohtaamisen ja substanssin itse päihdetyöstä. Voisiko uudella työnsuunnittelulla saada resursseja myös toimialan yhteiskehittäjyyteen, joka toisi moninkertaisena hyödyn myös paikallisyhteisöön ja omaan organisaatioon. Jos yhdessä saataisiin toimialalle yhteiskunnallisella tasolle vaikuttavuutta, voisi paikallinen työ saada myös helpotusta. Monimutkaisia juttuja, mutta ei mitään mahdottomia asioita, eikö?

Tarinat päihdekasvatuksen ammattilaisista

Minusta jokainen nuorisoalan ept:n tekijä ansaitsee tulla kuulluksi ja tehty työ ansaitsee tulla näkyväksi. Osaamista tulee ja kannattaa jakaa ja myös päihdekasvattajuudessa koettuja kipukohtia sekä esteitä tulee nostaa yhteiseen keskusteluun toimialalla. Millaisia ovat päihdekasvattajat, miten he työtään tekevät ja millaisia asenteita, ajatuksia ja tietoa heillä on? Millaista on päihdekasvattajan oma ammatillinen ajattelu ja suhtautuminen ehkäisevään päihdetyöhön?

Tarinat, joka ammatillisten päihdekasvattajien arjesta syntyisi, olisivat varmasti mielenkiintoinen. Ajatus jo tarinoiden keräämisestä sekä kuulemisesta on niin houkuttava, että sitä ei kannata jättää ajatuksen tasolle. Tarinat on laitettava kirjoihin ja kansiin, siihen tulokseen olemme Preventiimissä tulleet, ja päättäneet lähteä tekemään aiheesta julkaisua. Mitä päihdekasvattajien kertomuksista oikein paljastuu? Paljastuuko sieltä arvottomuuden tunnetta, vähäeleisyyttä, ristiaallokkoa identiteetissä, innostusta, ennakkoluulottomuutta, millaisia eettisiä valintoja entä kohtaamisen taitoja ja mitä muuta? Selvää jo tarinajulkaisun lähtökuopissa on, että toimijajoukon moninaisuudesta johtuen lähestymistavat ja näkemykset ovat jossain määrien erisuuntaisia.

Uskomme, että tarinoiden keräämisen myötä saadaan säröä ja uutta pontta ehkäisevän päihdetyön keskusteluun, jotta harvemmin kenenkään päihdekasvattajan suusta pääsisi huomaamatta tai tietoisesti ”mä oon VAAN tämmöinen tavallinen työntekijä tai päihdekasvattaja”. Tarinajulkaisun tavoite on selvä – päihdekasvattajat eivät ole VAAN tyyppejä, jotka eivät tee mitään maailmaa muuttavaa.

Terveisin, Marjo

PS. Ilmianna itsesi ja kerro meille tarinasi päihdekasvattajana. Julkaisumme ei synny ilman teidän tarinoita. Tarinasi voit kertoa nimettömänä. Joten otapa yhteyttä, jotta voidaan jutella joko verkkoteitse, puhelimitse tai livenä. Voit toimia millä sektorilla tai toimialalalla tahansa ja tehdä ehkäisevää päihdetyötä suoraan nuorten kanssa tai välillisesti, kunhan teet. Ja toinen ehto on, että olet ammattilainen (palkkasuhteessa) sekä toimit alle 29 -vuotiaiden kanssa. Marjon yhteystiedot: marjo.kolehmainen(at)humak.fi, p. 020 7621 274

 

pieces-of-the-puzzle-592798_1920

 

Päihdekasvattajat majakanvartioina

Mistä on hyvät päihdekasvattajat tehty?
Mistä on hyvät päihdekasvattajat tehty?
Avarakatseisuudesta, innostuksesta, asiantuntijuudesta ja ennakkoluulottomuudesta.
Niistä on hyvät päihdekasvattajat tehty.

Mistä on hyvä päihdekasvatus tehty?
Mistä on hyvä päihdekasvatus tehty?
Vuorovaikutuksesta, osallisuudesta, kunnioituksesta ja aitoudesta.
Niistä on hyvä päihdekasvatus tehty.

Pohdimme Preventiimiverkoston kanssa Nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön kehittämispäivillä syyskuussa, millainen on hyvä päihdekasvattaja ja millaista on hyvä päihdekasvatus. Ylle on koottu asioita, joihin monet vastauksista tiivistyivät.

Ammattilaisen ja nuoren näköistä päihdekasvatusta

On selvää, että ei ole yhtä oikeaa muottia, johon kaikkien päihdekasvattajien tulisi mahtua. Tämä näkyi myös kehittämispäivillä, jossa oli mukana 49 erityyppistä, toinen toistaan mahtavampaa nuorisoalan ammattilaista, joista jokaisen tapa toimia on erilainen ja siitä huolimatta toimiva. Ehkäisevää päihdetyötä nuorten kanssa tehdään omalla persoonalla tiedostaen se, että ei ole yhtä oikeaa päihdekasvatuksen muotoa, joka toimisi aina tismalleen samanlaisena, saatika vain yhdentyyppisiä nuoria, joille päihdekasvatusta tarjotaan.

Päihdekasvatus pysyy ajantasaisena ja kiinnostavana, kun sitä tekevä ammattilainen on valmis uusiutumaan sekä haastamaan myös omia tapojaan ajatella ja toimia. Hyvä päihdekasvattaja suvaitsee erilaiset tavat toimia ja ajatella, sekä osaa soveltaa päihdekasvatusta tilanteen mukaan omaten myös eettistä pelisilmää. Monessa kehittämispäivillä käydyssä keskustelussa todettiin, että ”soo-soo -sormi” on syytä laskea, mikäli mielii vaikuttaa nuorten tapoihin suhtautua päihteisiin. Sen sijaan on pyrittävä ymmärtämään ja kohtaamaan nuori tämän omilla ehdoilla.

Suunnanantoa, ei valmiita reittejä

Tarkoittaako tämä sitä, että tulee hyväksyä nuoren mahdollisesti päihdemyönteiset asenteet ja hiljaisesti sallia nuoren päihdekäyttö? Kyllä ja ei. Se tarkoittaa, että on hyväksyttävä nuori huolimatta siitä, mitä hän päihteistä ajattelee. Kuitenkin päihdekasvattajan tehtävä on tarjota nuorelle malli päihdekriittisestä tavasta ajatella, rakentaa taitoja tehdä hyvinvointia tukevia valintoja ja rohkaista kyseenalaistamaan vallitsevaa päihdekulttuuria. Selvää on, että valmiita ratkaisuja tai ajatusmalleja ei nuorelle voi tarjota, eikä sellaisia varmasti olekaan, sillä kukapa pystyisi aukottomasti määrittelemään mikä on oikea tapa ajatella ja elää?

Kehittämispäivillä kuuntelin eri puolella Suomea toimivien ammattilaisten joukkoa, enkä voinut olla miettimättä, miten suurella sydämellä ja osaamisella ehkäisevää päihdetyötä Suomessa tehdään. Laivamatkalla Tallinnasta kotia kohti mieleeni tuli ajatus, että hyvä päihdekasvatus on kuin merellä näkemäni majakka, joka ei pysty laivoja ohjaamaan tai täysin estämään karikoille ajamista, mutta joka antaa viitteitä oikeasta, turvallisesta suunnasta ja ohjaa hyville ajoväylille. Siinä samalla merellä me päihdekasvattajat risteilimme keskustelevana ja iloisena ryhmänä huolehtien siitä, että tuossa ehkäisevän päihdetyön majakassa palaa valo. Ja palaahan se, kirkkaasti.

Terveisin, Elsi

scene-863136_1280

Preventiimiläiset koolla

 

Syksyn tullen olen saanut palata kotioloista takaisin työn pariin. Kuin tilauksesta sain ensimmäisten työtehtävieni joukossa osallistua Preventiimin järjestämiin nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön kehittämispäiviin Tallinnassa. Mukaamme saimme 44 rautaista ehkäisevän päihdetyön ammattilaista verkostostamme. Koska ensimmäinen keskustelunaihe jo menomatkalla oli ”Onko preventiimiläinen sopiva adjektiivi kuvaamaan hyvää ehkäisevää päihdetyötä tekevää henkilöä”, ajattelin, että näistä päivistä ei voi tulla kuin loistavat! Olen palannut kaltaisteni joukkoon.

Päivien aikana käsiteltävät teemat olivat nousseet verkostolaisten toiveista ja niitä innokkaasti käsiteltiin. Syvennyimme muun muassa verkossa tehtävään ehkäisevään päihdetyöhön, nuoriin aikuisiin kohderyhmänä, yleiseen hyvinvointikasvatukseen, verkostotyöhön ja kannabisaiheeseen. Aiheet herättivät itsessäni syviäkin pohdintoja, joista päälimäiseksi jäi ajatus ammattilaisten kokemasta ehkäisevän päihdetyön asenteesta, sisäänrakennetusta ajatusmaailmasta, jonka vahvasti keskenämme jaamme. Sitä viitekehystä työstääksemme tarvitsemme näitä tilanteita, joissa kohtaamme toisiamme ja voimme yhdessä peilata omia ajatuksiamme samankaltaista työtä tekevien kanssa. Tarvitsemme toistemme pohdintoja ja oivalluksia. On hienoa, että useat Preventiimin verkostolaiset hyödyntävät näitä mahdollisuuksia verkostoitumiseen ja oman työnsä kehittämiseen. Onhan meillä kaikilla taustalla selkeä yhteinen päämäärä toteuttaa hyvää, yhdessä ja erikseen.

Tästä on hyvä jatkaa kohti syksyä. Olen onnekas päästessäni työskentelemään näin mahtavan, osaavan ja ennen kaikkea innostavan verkoston ja siihen kuuluvien taitajien kanssa!

 

preventiimiverkosto

 

Terveisin Noora Paakki

Koulutusyhteistyö on kuin tilataideteoksen rakentamista

 

Uusia koulutuksia kohden

Syyskuu humpsahti kuin tyhjästä ja kesälaitumet ovat pikkuhiljaa jääneet taakse. On ollut upea tunne jälleen huomata, että palaa kesävapailta mielellään takaisin töihin, koska työtehtävät ja erityisesti yhteistyössä aloitetut uudet jutut ovat niin mielenkiintoisia. Nuorten ehkäisevä päihdetyö ja nuorten hyvinvoinnin tukemisen näkökulma ovat kuin itsestään täyttyviä kaivoja – niistä löytyy aina jotakin uutta ammennettavaa. Olipa kyse uudesta tapahtumasta, palvelusta, työmuodosta tai yhteistyön avaamisesta, on oltava liikkeellä avoimin mielin. Joskus aikataulut ovat tiukkoja, joskus on otettava selvää jostain itselle vieraammasta aiheesta, ja hyväksyttävä myös, että uusiin juttuihin liittyy aina myös jotakin epävarmuutta ja tilanteiden elämistä.

Itselläni on ollut ilo rakentaa yhteistyössä kahden kumppanimme kanssa uusia teemakoulutuksia. Ne keskittyvät tällä kertaa tietyntyyppisiin työnkuviin ja kohderyhmiin. Teemakoulutukset pilotoidaan YMCA Finlandin ja Suomen Syöpäyhdistys ry:n kanssa kokonaan verkkomuotoisina tänä syksynä. Toinen käsittelee osallisuuden eri mahdollisuuksia 16+ ikäisten kanssa tehtävässä kohdennetussa ehkäisevässä päihdetyössä, toinen sukeltaa kristillisessä nuorisotyössä tehtävän ehkäisevän päihdetyön näkökulmiin. Teemakoulutusten kehittämistyö alkoi täysimittaisesti keväällä. On ollut hienoa saada vaihtaa ajatuksia ja työkokemusta kumppaneiden kanssa.

”Taiteillaan” yhdessä kokeilemalla

On valtavan mielenkiintoista oppia miten eri tavoin erilaisista organisaatiotaustoista tulevat ammattilaiset katsovat nuorten ehkäisevän päihdetyön kenttää ja mahdollisuuksia, millaisia käsitteitä mistäkin käytetään, ja millaista toimintaa jo on tehty. Preventiimillä on paljon koulutuskokemusta, ja verkkoon rakennettavat oppimisympäristöt ja aikuiskoulutukseen liittyvä toisilta oppimisen prosessi ehkäisevässä päihdetyössä ovat meillä paljon tapetilla. Yhteistyökumppaneilla taas on valtavan paljon uutta käytännön tietoa itse alasta; muun muassa mielenkiintoisia uusia hankkeita, joissa syntyy uutta substanssia ja uudenlaisia työmuotoja.

Näiden yhteen vieminen on kuin herkän tilataideteoksen sommittelua. Ilmiötä tai asiaa tarkastellaan ja muotoillaan yhdessä monista näkökumista, neuvotellaan, astutaan välillä kauemmas perspektiivin saamiseksi, tullaan takaisin lähemmäs, tuunataan sieltä ja täältä. Ja sitten lopuksi rakennetaan teoksen palaset kunnolla paikoilleen eli operoidaan käytännön materiaalit, työvälineet ja järjestelmät valmiiksi koulutukseksi. Myös organisaatioiden omat toimintaprosessit nousevat tässä yhteistyössä kivalla ja tuoreella tavalla tarkasteluun: kun huomataan miten erilaisilla tavoilla asioita voi tehdä ja miten kummallakin osapuolella on annettavaa ihan kaikkeen. Voi kuulostaa kliseiseltä, mutta yhteistyössä on todellakin voimaa.

 

Terveisin Heidi Odell

Pixabay