Nuorten ääni, kohtaaminen ja kanssakulkeminen

Hyvinvointia tukevissa palveluissa ja myös ehkäisevässä päihdetyössä on yhä enemmän alettu kiinnittää huomiota nuorten kokemusäänen kuulumiseen. Osallistuin marraskuussa nuorisotyötä kehittävien tahojen eurooppalaiseen vertaisfoorumiin Amsterdamissa. Isäntämaa oli pyytänyt mukaan nuoria aikuisia, jotka olivat menneisyydessään tarvinneet mielenterveyden ja/tai päihdehoidon palveluja. He etsivät nyt yhteisiä rajapintoja nuorisotyön mahdollisuuksille tukea vastaavassa tilanteessa olevia nuoria. Yhteinen toive kaikilla heillä oli, että nuorisotyön palvelujen kohtaamisosaaminen löytäisi tiensä myös hoito-/kuntoutuspalvelujen rinnalle. Puheenvuorot puolsivat selkeästi myös sitä, että ne aikuiset, jotka vaikeuksissa olevaa nuorta auttavat, uskaltaisivat antaa myös jotakin henkilökohtaista itsestään prosessiin. Joskus kipeimmistä asioista on iso kynnys puhua etäiselle hoitoekspertille. Ihmistä pitäisi tarkastella kokonaisuutena, eikä vain oireiden vyyhtinä.

Uskallammeko antaa kipeillekin kokemuksille äänen?

On vain reilua, että nuorten kokemusta huomioidaan palveluissa. Samalla nuoren tunne omasta arvokkuudestaan sekä palvelun käyttäjänä että aktiivisena toimijana (ei vain kohteena) lisääntyy. Nuorisotyön ammattilaisilla olisikin varmasti paljon annettavaa kohdennetun yksilötyön puitteissa näiden nuorten tueksi. Turhan usein pelätään, että työ muuttuu terapiaksi, jos uskaltaudutaan henkilökohtaisia terveyden asioita käsittelevään keskusteluun. Ehkäpä joskus henkilökohtaisuus on tarpeen, jotta nuori edes kykenee tuomaan esiin asioita, jotka on tarpeellista huomioida matkalla parempaan vointiin. Hollantilainen päihdepsykoosin läpikäynyt nuori elokuvaohjaaja Daniel Krikke puhui haavoittuvaisuuden hyväksymisestä ihmisten välisessä kontaktissa. Sitä tarvitaan, olipa kyse hoidossa tai muissa palveluissa tapahtuvasta kohtaamisesta. Krikke itse oli saanut tarvitsemansa avun vasta 13. psykologilta – siltä joka uskalsi tutustua häneen ihmisenä ja antaa jotain myös itsestään vuorovaikutukseen. Nuorisotyöntekijä ei voi toimia terapeuttina, mutta kanssakulkijana toiselle oleminen ei ole vaarallista.

Puhutaan tavallisista arjen asioista moniäänisesti

Miten nuorten aidon äänen kuuluminen sitten onnistuu varhaisen vaiheen ehkäisevässä päihde- ja mielenterveystyössä? Miten nuorten ääntä voidaan vahvistaa heitä koskevissa asioissa, kun keskustellaan päihteiden riskeistä, päihdekulttuurista, päihteettömyydestä, jaksamisen haasteista ja mielen hyvinvoinnista? Mitäs jos kääntäisimmekin ajatuksen niin, että ne nuoret, joilla ei vielä ole merkittävää riskiä elämässään, arvostavatkin tavallista päihteetöntä elämää. Miksi emme luottaisi siihen, että nuorten kanssa voidaan pohtia vaikka päihteitä neutraalisti, mutta silti aidon inhimillisen kohtaamisen kautta ja inspiroivilla tavoilla? Nuorilla on myös monesti lähipiiristään jotakin ammennettavaa, ei siis välttämättä kipeitä tarinoita (eivätkä ne ole tarpeenkaan), mutta näkökulmia ja kysymyksiä. Myös aikuinen ammattilainen on kuullut ja nähnyt monia tarinoita esimerkiksi aikaisemmassa työurassaan, tai hänellä voi olla oivallista kokemustietoa monista eri nuorten ryhmistä. Niitä voi anonyymisti tuoda keskusteluun lisäainekseksi, mutta ilman shokkihakuisia värityksiä. Shokeeraavat selviytymistarinat voivat olla kiinnostavia, mutta nuoren kokemusmaailma ei varhaisessa ehkäisevässä päihdetyössä monesti niitä kohtaa.  Nuorille tulisi aikuisen tuella antaa keinoja, tilaa ja ääni tarkastella päihteitä ilmiönä heidän oman ikänsä ja arkensa kautta. Tähän aiheeseen linkkinä, hiljattain silmiini osui vallan mainio Tommi Kinnusen teksti, jossa pohditaan sitä, miksi nuorille tarjottava teatteri on aina traagista ja usein päihdehuuruista tarinaa. Kyse on juuri tuosta kokemusmaailman kohtaamattomuudesta.

Harmaiden alueiden epävarmuus on vain elämää

Päihdekasvatuksessa moni asia edustaa harmaan sävyjä eikä mustaa ja valkoista, aivan kuten arkielämässäkin. Usein ne nuorten harmaan alueen kysymykset, joihin on vaikeinta tietää oikeaa vastausta (”miksi ihmiset alkaa käyttää huumeita” tai ”voiko päihteet tehdä hulluksi ja miksi niitä sit on olemassa”), tuovat paljon monisyisempiä keskusteluita oppimisaineksiksi, kuin vaikkapa tekniset kysymykset promilleista, tullin päihdetakavarikoinnin määristä jne. Sama on tilanne silloin, kun päihdekäyttöä jo on, ja on havahduttu huoleen tai nuoren terveys on vaarassa; keskusteluissa on paljon harmaita alueita. Kohtaamisissa harmaiden alueiden sietäminen – se, että meillä ei ehkä olekaan vain yhtä oikeaa vastausta nuorille kerrottavaksi – on taito. Sitä tarvitaan aina varhaisesta päihdekasvatuksesta niihin palveluihin, joissa nuorten elämässä jo olevia päihdehaittoja yritetään vähentää. Nuoren pitää saada pureksia ja oivaltaa asioita itse. Tärkeää on se tunne, että ”tämän aikuisen kanssa saan olla oma itseni, enkä tarvitse hävetä, jos kysyn tai kerron jotain tai annan itsestäni jotakin aitoa tähän tilanteeseen, vaikka olisi mitä vaikeaa meneillään”. Ja tähän on nuorisotyössä valtavasti osaamista.

kanssakulkija

Terveisin,
Heidi