Ennen oli kaikki pahemmin

Preventiimi-blogissa pohdiskeltiin viimeksi ansiokkaasti, millaisia haaveita ja toiveita kohdistaa tämän päivän ja tulevaisuuden ehkäisevälle päihdetyölle. Päihdekulttuurit arvoineen ja rajoituksineen eivät kuitenkaan synny tyhjästä, vaan ovat osa tuhansien vuosien kulttuuriperintöä. 2000-luvun kansalainen, kuluttaja tai päihdekasvattaja kokee helposti lähinnä ylemmyydentunnetta verratessaan itseään haitoista tietämättömään tupakoijaan tai epäeettistä valistusta tarjoavaan esivanhempaansa.

Onko menneestä oppiminen pelkkä kulunut klisee?

Ei todellakaan. Historian äärelle pysähtyminen osoittaa, että historiallisen jatkumon valossa terveydellisillä ja tilastollisilla faktoilla itsessään on ollut hyvin vähän tekemistä päihdetrendien todellisen muutoksen kanssa. Tueksi väitteelleni esitän kahden eri riippuvuustuotteen tiivistetyn elämäntarinan Suomessa.

Tupakka – arkituotteesta arkkiviholliseksi

Tupakan historia länsimaissa on kaverinsa alkoholin tarinaa lyhempi mutta sitäkin intensiivisempi. Tupakka rantautui Suomeen 1600-luvun kuluessa mutta vasta 1900-luvun teollisten savukkeiden myötä sen käyttö laajeni kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Lasten tupakointia pidettiin 1900-luvun alussa lähinnä hellyttävänä. Toisen maailmansodan seurauksena lähes KAIKKI miehet tupakoivat ja 1960-luvulta lähtien naiset aloittivat tilastoissa kirimisen.

No, jokainen meistä on oppinut, miten voimakas riippuvuuden aiheuttaja nikotiini on. Käytännössä tupakoinnin riippuvuusriskin olisi siis pitänyt periytyä meistä jokaiselle ylisukupolvisesti, vaan näinpä ei käynytkään. Tupakointikäyrät ovat osoittaneet alaspäin 1970-luvulta lähtien, poliittisten päätösten tukiessa tupakoinnin rajoituksia. Rajoituksia on perusteltu ennen kaikkea nuorille ja ympäristölle aiheutuvilla haitoilla ja vaikuttamiskampanjoissa lapsia ja nuoria on hyödynnetty paitsi kohteina, myös aikuisten omantunnon ja syyllisyyden herättäjinä. Viime vuonna hyväksytty tupakkalaki oli järjestään kuudes tupakointia kiristänyt säädös – joista jokainen on suitsinut tupakoinnin reunaehtoja entisestään.

Alkoholi – se kiva kaveri

Alkoholin historian sanotaan olevan suunnilleen yhtä pitkä kuin koko länsimaisen kulttuurin. Alkoholin kohdalla juomakulttuurin, haittojen paheksunnan ja yhteiskunnan suhde on siis huomattavasti syvempi ja kompleksisempi kuin tupakan. Alkoholin rooli ja julkisuuskuva olikin 50-luvulla huomattavasti negatiivisempi ja arvolatautuneempi kuin tupakan. Siinä missä tupakka oli harmiton, arkinen kaveri, alkoholin ostoa suunniteltavan oli asioitava nöyränä, kortti kourassa valtiollisen liikkeen tiskillä. Naiset, lapset ja nuoret olivat se ryhmä, joiden ajateltiin kärsivän alkoholista niin suoraan kuin välillisestikin – ja jonka suojelemisella myös yhteiskunnalliset rajoitukset perusteltiin.

Alkoholin kohdalla tulevat vuosikymmenet ovat sen sijaan olleet yhtä nousukiitoa. Vapaa 60-luku vapautti myös keskioluen ruokakauppoihin ja samalla myös ajatuksen alkoholista elintarvikkeena. Myös poliittinen ilmapiiri on pääsääntöisesti suosinut alkoholin käytön vapautusta. Siinä missä tupakkalainsäädännössä on tehty jatkuvia kiristyksiä, jokainen alkoholilain muutos on lisännyt alkoholin saatavuutta.

Mites tämä nyt näin meni?

Miksi alkoholin ja tupakan käyttötilastot ja käytön ohjaus ovat kulkeneet näin erilaisiin suuntiin? Haittatilastoihin olisi helppoa vedota, mutta THL:n mukaan tällä hetkellä sekä alkoholin että tupakan aiheuttamat välittömät haittakustannukset liikkuvat vuosittain noin 1,5 miljardissa. Riippuvuudestakaan on vaikea löytää selitystä tälle kehitykselle. Tupakoinnin kohdalla tapa- ja aineriippuvuuden esitetään olevan niin voimakas, näin merkittävää tupakoinnin vähentymistä voidaan pitää addiktion näkökulmasta lähes ihmeenä.

Ratkaisu löytyneekin paljon syvemmältä: kulttuurisesta suhteesta ja siihen vaikuttamisesta. Siitä, millaisia mielikuvia tiedostamatta tai tiedostaen ylläpidämme, millaista kuvaa luomme mediassa tuotteista ja niiden käytöstä, miten eri auktoriteetit haittojen torjuntaan panostavat ja millaiset arvot ja asenteet meitä todellisuudessa ohjaavat.

Pojat makeis- ja savukeautomaatilla
Kanerva Teuvo, kuvaaja 1957–1961
Historian kuvakokoelma, Museovirasto – Musketti

Mikä kaikista tärkeintä, kaikki nämä vaikuttavat taustalla myös silloin, kun ehkäisevällä päihdetyöllä pyritään tuottamaan vaikutuksia niin yksilöön kuin yhteiskuntaan. Tämä ei koske vain meitä itseämme, vaan puheemme ja arvomme kohtaavat aina myös samassa kulttuurissa elävät lapset ja nuoret.

Haaveilu ja ennen kaikkea tavoitteiden asettaminen onkin kehittämisen ja kehittymisen näkökulmasta elintärkeää, mutta joskus on uskallettava katsoa myös taaksepäin. Olisi syytä pohtia, miksi kehitys on ollut sellaista kuin se on ja ennen kaikkea mitä meidän pitäisi ymmärtää päihteiden, ihmiskunnan ja ehkäisevän työn suhteesta, jotta viimeinen olisi eettistä, vaikuttavaa ja ylipäätään järkevää – niin nykyisen kuin tulevankin päihdekulttuurin näkökulmasta.

 

 

 

Helena Sipiläinen

Suunnittelija, Preventiimi/Humak, 12.4.2017

 

Nuoria kohtaavan ehkäisevän päihdetyön haavehattaroita

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus ajattelee, että omalla työalalla tietyt asiat ovat menneet jo eteenpäin? Ja sitten törmääkin erilaisiin takapakkeihin matkan varrella. Niitä tulee vastaan toisten kertomina kokemuksina tai niitä voi lukea rivien välistä  vaikka seminaaripuheenvuoron yhteydessä, tai sitten niitä osuu omalle kohdalle jossakin yhteydessä aivan sattumalta. Näkee tai kuulee tilanteen, jossa asiat eivät sujukaan; yhteistyö tökkii, työpaikalla on joku vastahangassa tai muuten vain asiat eivät etene, tai vihoviimeisenä tulee äkkikeikkoja, kun jossakin on unohdettu suunnitella ajoissa.

Joka kerta sitä toivoo, että jonakin päivänä asiat sujuvat ja ovat upeasti joka puolella. Työssä on hyvä unelmoida. Itse haaveksun ehkäisevän päihdetyön toteutumisesta suunnitelmallisesti ja varhain kaikessa nuorten kohtaamistyössä, mahdollisimman monipuolisena, positiivisena sekä värikkäästi tehtynä juttuna.

Suunnitelmissa   

Omissa haaveissani ehkäisevä päihdetyö nuorten parissa olisi vieläkin suunnitelmallisempaa. Se ei jäisi missään enää lyhytjänteisiksi kertapläjäyksiksi ja/tai pelkästään syntyneeseen huoleen puuttumisen toiminnoiksi. Se näkyisi toimintasuunnitelmissa huoleen tarttumisen interventio-ohjeiden lisäksi suunniteltuna ja aktiivisena päihteettömän hyvinvoinnin tukemisena kohtaamisissa. Käytännössä se toteutuisi esimerkiksi säännöllisenä tapana ja herkkyytenä ottaa aihe puheeksi jo paljon ennen huolta, vaikkapa arjen uutisia ja ajankohtaisia juttuja hyödyntäen. Aihe ei enää näkyisi poissaolevana suunnitelmissa, kun kerran niin moni muukin hyvinvointiin liittyvä teema on onnistuneesti leivottu kasvatustyöhön läpileikkaavasti. Ajatella, jos koulujen, harrastepaikkojen tai vaikka nuorisotilojen  työpalavereissa ei koskaan enää tarvitsisi kuulla ”Ai niin, mutta ne päihteet, kukas me pyydettäisiinkään puhumaan” tai ”Kukas pääsisi vetämään ylihuomenna vetämään päihdekasvatustunnin” – lauseita, kun aihe olisi ollut jo pidempään ihan luonnollinen keskustelunaihe ja suunniteltu osa kasvatus-, ohjaus-, ja neuvontatyötä.  Ja mikä parasta, tämä aihe näkyisi lunnollisena osana myös sellaisissa seminaaripuheenvuoroissa, joissa esitellään nuorten hyvinvoinnin edistämisen keinoja eri organisaatioissa.

Kohtaamisessa

Haaveissani ei myöskään enää olisi tilanteita, jossa aikuiset yhä haluavat ”pelästyttää nuoret tajuamaan asioita”, kun kerran pelotteluvalistuksen toimivuudesta ei ole todisteita. Kaikki tiedostaisivat, että omien nuoruusaikojemme aggressiivisesti paasaavan entisen päihteidenkäyttäjän mieleenpainuvuus, tai se että meille näytettiin ahdistavaa kuvamateriaalia, ei tarkoita että sillä olisi ollut juuri mitään tilastollista vaikutusta päihdeasenteisiimme saati -käyttäytymiseemme pitkällä tähtäimellä.

Kaikki myös muistaisivat päihdekasvatusta suunnitellessaan, että osa nuorista on todella herkkiä, ja osalla heistä voi olla suurikin huoli omasta läheisestään. Työllä ei saa aiheuttaa vahinkoa kohderyhmälle ja se koskee myös tarpeettoman ahdistuksen tuottamista. Uskallettaisiin ennemmin heittäytyä keskustelemaan, ja tutkia aihetta mustavalkeiden väittämien tai oikein-väärin – näkökulmien sijaan. Uskallettaisiin sanoa nuorille, että päihteet on hankala aihe, koska ne vaikuttavat ihmisiin eri tavoin ja on monien tekijöiden summa, miksi joillekin tulee niistä ongelmia.

Ajatuksissa ja puheissa

Kaikkein eniten omat haaveeni hiertyvät naarmuille tilanteissa, joissa nuoria kohtaava, mutta hiukan eri työkentällä tai sisällön parissa toimiva henkilö kuulee sanat ”ehkäisevä päihdetyö”, ja ajattelee ensimmäisenä päihdeongelmia ja kuntoutusta. Tämä johtaa monasti siihen, että koko aihe on saman tien jotenkin negatiivissävyinen, ja siitä pitäisi keskustella ennemmin ”jossain muualla”. Se on siis jotain ikävää, kaukaista eikä kosketa heitä itseään tai heidän kohtaamiaan nuoria, tai oikeastaan sitä tekeekin kuuluisa ”joku muu”, koska ”ei minulla ole osaamista”. Sitä ei siiksi tee mieli tehdä, ja siksi myös uudenlaiset tavat tehdä sitä jäävät kokeilematta.

Ylipäätään usko siihen, että tätä työtä voisi tehdä millään tavalla hauskasti, mielekkäästi tai jopa pikkuhiljaa koko kulttuuriin vaikuttavasti, tuntuu kovin usein puuttuvan. Varsinkin tuo kulttuuriin jotenkin vaikuttaminen on haaste, ehkä siksi, että päihteidenkäyttö nähdään niin helposti täysin yksityisasiana. Näissä keskusteluissa tuntee monesti, että taas mentiin takaisin lähtöruutuun. No, toisaalta tulee sitten haettua yhteistä ymmärrystä ja ehkä aukenee uusia ajattelutapoja.

Esteet on tehty raivattavaksi

Jonakin päivänä haluaisin, että ehkäisevä päihdetyö nuorten parissa:

  • näkyy ja kuuluu sielläkin, missä mitään huolta tai riskiä ei vielä ole, ollen luonnollinen osa hyvinvoinnin tukemista ja pysyvä osa arjen työtä
  • tukee nuorten omaa kriittistä ajattelua ja uskaltaa tehdä sen hauskoja oppimisen keinoja käyttäen, esimerkiksi yhteisöllisiä projekteja varoittelun ja faktaluennoinnin sijaan
  • keskustelee päihteiden tiimoilta muustakin kuin riippuvuuksista ja -sairauksista eli ei ole vain ongelmakeskeistä
  • on tietoisuutta siitä, että päihteet ovat kokoajan arjessamme läsnä, helposti saatavilla, varsin usein osa vapaa-aikaa ja että siitä asiasta voidaan keskustella/ työstää sitä monin keinoin
  • on yhdessä kasvamista toisenlaiseen arkeen ja maailmaan; aktiivisen kriittistä suhtautumista ympäröivään päihdekulttuuriimme ja totunnaisuuksiimme
  • haastaa aitoon moniammatillisuuteen – rikkoen toimijoiden työnkuvien tai rahoituksen tuottamat jäykät rajat ja uskaltautuen yhteistyöhön
  • toteutuu jollakin tavoin myös siellä, missä nuoret ovat jo täysi-ikäisiä – hyvinvoinnin tukeminen ei katso ikää
  • hyväksyy myös sen, että osa ihmisistä käyttää vaikkapa alkoholia kohtuullisesti, eli ei tavoittele pelkästään ns. raivoraittiutta, vaan rohkenee ylipäätään maltilliseen ja moninäkökulmaiseen vuoropuheluun

Arvaan, että osa lukijoista ehkä miettii, että ”eikös nämä nyt ole jo ihan itsestäänselvyyksiä kaikkialla?”. Eivät ne ole ja siksi tästä kirjoitin. Mutta onneksi on myös valtavan paljon hyvää, innostunutta ja valveutunutta työtä tehty. Usein se alkaa yhden ihmisen innostuksesta ja sitkeästä halusta muuttaa vanhoja käytäntöjä. Jos tunnistat, että teillä on onnistuttu pääsemään kaikkiin näihin unelmiini, voin sanoa: Upeaa, onneksi olkoon! Tiedän myös, että moni nuoria kohtaava ammattilainen on haaveideni kanssa samoilla linjoilla, mutta taistelee yhä arjen työssään tuulimyllyjä vastaan. Teille sanon: Tsemppiä, jatkakaa taistelua hyvän asian eteen!

Olen onnekas, kun saan kuulla erilaisia tarinoitanne.

haaveillen pohtii,

Heidi

 

Heidi Odell, suunnittelija, Preventiimi/Humak, 13.3.2017

 

Neljä pointtia nuorten kohtaamiseen

Olen julkaisuprosessin keskustelujen pyörteissä taas huomannut pohdiskelevani, mitä se nuorten kohtaaminen on, jos esimerkiksi tavoitteena on nuorten päihdekasvatus tai päihdekulttuurista ja -ilmiöistä keskusteleminen nuorten kanssa.

”Meille on toitotettu, että nuorisotyöntekijän pitää olla aina iloinen ja sellainen ”rento jee-jee”…et pystyy kohtaamaan nuoria”

”Hyvä tyyppi, ja asianosaava, mutta ei osaa yhtään puhua nuorille…”

Yllä olevat keskustelujen ajatukset ovat osa iduista postaukseeni. Pohdintani tuottivat tällä kertaa neljä vanhaa, mutta toimivaksi todettua, ja aina kirjoittamisen arvoista pointtia muistutukseksi nuorten kohtaamiseen.

Puhu niin, että nuori ymmärtää

Nuorten kanssa oman puhetavan kanssa on oltava tarkkana. Ei ole viisasta puhua sellaista ammattikapulakieltä, jota nuoret eivät ymmärrä. Nuoren käyttämiä sanoja voi kevyesti vaikka peesata eli puhua samoilla sanoilla kuin nuori, esimerkiksi WhatsApp taipuu arjessa ”wapiksi”.

Ei ole kunnioittavaa istua pöydän takana ja tuijottaa koko kohtaamishetken konetta. Virhe on yrittää olla oikeammassa kuin nuori pelkästään oman iän tai toimen perusteella. ”Aikuinen tietää” -asennetta on keskusteluissa syytä säästellä. Nuorella on omat ja aidot kokemukset, joiden herättämiä tunteita ja syntyneitä asenteita ei voi ohittaa. Ne tulee kohdata.

Nuoren elämän tulisi olla hänen itsensä näköistä, ei ulkopäin ohjattua. Riittää, että nuori ”suorittaa” omaa elämäänsä. Kohtaamisella voi jo paljon hälventää nuoren suorittamista – hän tulee nähdyksi ja kuulluksi. Nuori saa olla epätäydellinen, keskeneräinen ja tuntea riittämättömyyttä valintojen edessä. Päihteistä moralisointi ei ole nuorisoerityisen ehkäisevän päihdetyön mukaista kohtaamista.

Ole oikeasti kiinnostunut nuoresta ja hänen elämästä

Nuoren kohtaamiseen liittyy erityinen vuorovaikutuksen luonne. Se on nuoren rohkaisemista, ja elämän mielekkyyden löytämistä. Elämässä pitää olla iloa. Hyvä kysymys on, ovatko bileviikonloput iloisia, jos niiden seurauksena ovat kavereiden kato somessa ja rahat loppu.

Kohtaamisessa ollaan nuorta varten; se on nuorikeskeistä ja perustuu nuoren motivaatioon. Jos halutaan nuoren aitoja ajatuksia, on panostettava sisäisen motivaation herättelemiseen. Innostuneisuuteen vaikuttaa tarttumapinta omaan elämään. Myös aiheen ajankohtaisuus ja realistisuus ovat huomioitavia seikkoja.

Nuoren elämästä ja arjesta tulee olla kiinnostunut positiivisen uteliaalla tavalla. Kohderyhmän ilmiöiden tuntemus ja kiinnostus nuorten elämänareenoista antavat kohtaamiseen hyvän pohjan. Päihdekasvatus ja -kulttuurin selvittämisen tavoitteissa on keskusteluissa lähdettävä liikkeelle nuorten arjesta.

Käytä villasukkia

Tittelit ja statukset eivät kiinnosta nuoria; tavattavissa oleva IHMINEN ja aitous ovat niitä, joilla voit saada nuoreen keskusteluyhteyden sekä luottamuksen. Nuori arvioi, kannattaako kanssasi päihdeasioista puhua, vai alatko heti tuomitsemaan ja tuomaan omia faktojasi – ehdoton ja tiukkakin voi olla, ja pitää olla. Keskustelurekisteriin sisältyy erilaisia kanavia ja silmät sekä korvat, jotka ohjaavat oikean tavan valinnassa. Iloinen ja rentous ovat paljon persoonaan asioita. Ei ole haitaksi pitää katsetta avoimena ja ilme ylöspäin – kyllä hymyilevää on helpompi lähestyä kuin nyrpeän näköistä. Huumorilla pääsee yleensä hyvin oikeaan asiaan.

Rentous voi tulla vaikka siitä, että istuu lattialle tai laittaa villasukat jalkaan. Villasukat voivat olla jo riittävä särö tai oikeastaan pehmeys, joka rikkoo viranomaisiin ja ammattilaisiin liitettäviä yleisiä näkemyksiä. Villasukat tekevät ihmisen – ja kyllä se ammatillinen osaaminenkin säilyy villasukan alla.

Tarjoa kahvia

Se, että nuorten kanssa tehdään jotain ja mennään pois instituutioista liittyvät nuorten kohtaamiseen, ja keskusteluyhteyden sekä luottamuksen rakentamiseen. Tekeminen on väline – oli se sitten pelikortit, kahvittelu tai valokuvaaminen. Myös aikuisten maailmassa töissä on kohtaamisen mahdollistavia välineitä, joiden avulla olemme kollegojen kanssa epävirallisessa vuorovaikutuksessa. Välineenä toimivat esimerkiksi kahvi, ruoka tai vene: keskustelut kahvitunnilla, höpinät lounastauolla tai onnistumisen ilo työporukan kirkkovenesoutukisassa. Voimme puhua työasioista tai sitten emme, mutta opimme tuntemaan paremmin, jolloin yhteistyö suoristuu ”oikeiden asioiden” äärellä. Nuorisotyön tavassa kohdata suositaan toiminnallista ja käytäntöön suuntautuvaa tekemistä, jotka toimivat välineinä tavoitteisiin.

Jokaisen on ajoittain tehtävä itsereflektiota, jotta kohtaaminen nuorten kanssa luonnistuu. Pelkkä ammatillisen osaamisen substanssi ja suorittava ulkoinen kohtaaminen eivät ole tuottavia keinoja nuorten kanssa, jos tavoitteena on kasvattaa nuorta kohti ”hyvää elämää”.

Ja ihan parasta on, että useilla työssäni tapaamilla nuorten kanssa toimivilla ihmisillä eli ammattilaisilla ja aikuisilla ovat kohtaamisen pointit hallussa.

 

Kohtaamisiin, Marjo

Marjo Kolehmainen, suunnittelija, Preventiimi/Humak, 21.2.2017

 

Onni, tuuri ja sattuma – silti all-in!

 

Pysähdyin työpöytäni ääressä lukemaan Päihdelinkin keräämiä rahapelaamiseen liittyviä tarinoita. Niissä rahapelejä ongelmallisesti pelaavat henkilöt ovat saaneet kertoa omista pelaamiseen liittyvistä kokemuksistaan. Voi kuinka usea niistä kertookaan kuinka rahapelaaminen on aloitettu nuoruudessa ihan vain uteliailla ja harmittomilla kokeiluilla, mutta onkin sitten muuttunut vakavaksi jopa perheen, työn ja kodin menettämisiksi. Päässäni alkaa soida pokerikoneesta tuttu tuplaussävelmä, joka kuvastaa pelaamiseen liittyvää jännitystä – kaikki tai ei mitään! Itse en ole koskaan edes pelannut kyseistä peliä ja pystyn silti kuvittelemaan tuon kihelmöivän tunteen, joka saa pauloihinsa useat. Kuinka syvällä meissä nämä mielikuvat elävätkään!

Suomalaiset ovat tunnetusti pelaajakansaa. Vuosikymmeniä on jännitetty lauantai-illat Lotto-arvonnan ääressä, raaputettu arpoja ja syötetty kolikoita pelikoneisiin. Meillä pelataan eniten Euroopassa; jopa 80 % 15-75 –vuotiaista väestökyselyyn (v. 2015) vastanneista on pelannut jotakin rahapeliä edeltävän vuoden aikana. Vastaava luku alaikäisten nuorten (15-17v) osalta on 37% siitä huolimatta, että arpajaislaissa rahapelaamisen ikärajaksi on asetettu 18 vuotta. Rahapelaaminen on siis aikuisille tarkoitettua toimintaa, mutta se on läsnä myös lasten ja nuorten elämässä. Nuoret pelaavat rahapelejä usein yhdessä perheenjäsenten tai kavereiden kanssa. Tässä herkässä vaiheessa elävät nuoret ovat erityisen alttiita ympäristönsä ärsykkeille ja näin ollen myös maassamme vallitsevalle yleisesti rahapelit hyväksyvälle ilmapiirille, asenteille ja pelikulttuurille, jossa vaarallisenkin usein eletään all-in, ehdoitta ja täysillä. Pelit ovat näkyvä ja kuuluva osa yhteiskuntaa sekä julkista keskustelua. Lisäksi teknologian kehitys on tuonut rahapelit yhä lähemmäksi ja tarjonnut niiden monipuolistumisen mahdollisuuden. Reilun vuoden takaisessa ehkäisevää päihdetyötä määrittävän lain (523/2015) uudistuksessa rahapelihaittojen ehkäisy nostettiin päihdehaittojen ehkäisyn rinnalle. Tämän vuoksi aihe koskettaa meitä nuorten ehkäisevää päihdetyötä tekeviä ammattilaisia.

Rahapelaaminen on saanut vahvan jalansijan mediassa, joka aika-ajoin nostaa siihen liittyviä menestystarinoita. Tässä valossa tarkasteltuna ei ole lainkaan ihme, että nuoret nimeävät nykyisin yhdeksi haaveammatikseen yhä useammin pokerin pelaajan. Nuorille on tuotettu mielikuva, että rahapelejä voi harjoitella ja tulla siten taitavammaksi pelaajaksi vaikka todellisuudessa rahapeleistä suurin osa perustuu puhtaasti onneen, tuuriin ja sattumaan. Nämä mielikuvat ja harhakäsitykset värittävät nuorten rahapelikulttuuria sekä altistavat peliongelmille ja houkuttelevat helposti pelaamaan liikaa. He eivät esimerkiksi aina miellä pelaamistaan rahapelaamiseksi varsinkaan jos panokseksi on rahan sijaan asetettu jokin aineellinen hyödyke. Vasta kun tappiot on lunastettava, tilanne saattaa muuttua todelliseksi. Nuorten rahapelaamiseen kuluttamaa rahamäärää on hyvä tarkastella suhteessa heidän tuloihinsa. Jo pienetkin rahasummat saattavat taloudellisia haittoja suhteessa käytössä oleviin tuloihin. Pelaamisella on todettu olevan yhteys muuhunkin riskikäyttäytymiseen ja heikompaan terveyteen. Varhain aloitettu pelaaminen on yhteydessä myöhempien ongelmien syntyyn. Nuorten rahapelitilanteisiin puuttumisella ehkäistään myös aikuisiän ongelmapelaamista. Ongelmien lisäksi pelaaminen tuottaa hyviä asioita elämään. Rahapelaamisen tarjoamat sosiaalisen vuorovaikutuksen, viihteen, rentoutumisen, jännityksen ja ikätovereiden hyväksynnän lisäksi nuoret saattavat hakea siitä lohtua haastaviin elämän tilanteisiin. Kaiken kaikkiaan on tärkeää, että me aikuiset pysymme kärryillä tästäkin ilmiöstä nuorten elämässä, olemme tietoisesti läsnä, keskustelemme ja tarjoamme apua.

Terveisin Noora

Noora Paakki, suunnittelija, Preventiimi/Humak, 13.2.2017

Preventiimin tuore nuorten rahapelaamiseen liittyvä materiaali ammattilaisten käyttöön löytyy täältä.

 

Siksi pitää kysyä miksi

Tutkija Anu Katainen on selvittänyt syitä, minkä takia nuoret käyttävät alkoholia selvästi aiempaa vähemmän. Kataisen tutkimustuloksista käy ilmi useita selityksiä: vanhempien vahvempi läsnäolo nuorten elämässä, nuorten tiukentunut keskinäinen kontrolli ja sosiaalisen median myötä tulleet uudet yhdessäolon muodot. Lisäksi työ- ja opiskeluelämä ovat muuttuneet niin, että päihteille jäävä tila nuorten arjessa on aiempaa pienempi. Tutkija pysähtyi kysymään miksi, ja me nuorten hyvinvointia edistävät ammattilaiset saimme arvokasta tietoa työmme tueksi.

Ihmettelystä

Uskon, että ihmettely on yksi viisauden tärkeimpiä ainesosia. Se ohjaa mielenkiintoa suuntaan, joka mahdollistaa asioiden kehittämisen. Sen sijaan, että vain tyytyisi siihen, miten asiat ovat (olivatpa ne sitten hyvin tai huonosti), miksi-kysymyksen esittäminen haastaa pohtimaan mistä syistä näin on. Vastaukset puolestaan tarjoavat keinoja rakentaa ja tehdä hyvää. Se, että kysytään miksi, auttaa vastaamaan kysymykseen miten. Entä jos kukaan ei olisi koskaan esimerkiksi pysähtynyt miettimään miksi nuoria tulisi kohdata eri lähtökohdista kuin aikuisia? Tai miksi päihteitä käytetään? Väitän, että nuorisoalan ehkäisevä päihdetyö olisi jotain aivan muuta kuin mitä se nyt on.

Kyseenalaista ajoittain itsesi

Myös oma tapa tehdä työtä ja suhtautua asioihin kannattaa ajoittain (lempeästi) kyseenalaistaa.  Jotta pystyt perustelemaan omat ratkaisusi muille, on sinun pystyttävä perustelemaan ne myös itsellesi. Ja mitenpä se paremmin onnistuisi kuin kysymällä itseltään välillä ”miksi”?  Ihminen helposti juuttuu kaavoihinsa, toistaa itseään ja kenties myös virheitään. Sitä helposti vetää vaikka saman päihdekasvatusmallin nuorille vuodesta toiseen vain, koska niin on tehty jo vuosia ilman, että kukaan olisi kysynyt miksi. Omaa toimintaa katsoo helposti liian läheltä voidakseen huomata juuttuneensa. Miksi-kysymys antaa sopivaa etäisyyttä ja se kannattaakin esittää myös niissä tilanteissa, jotka tuntuvat jo itsestään selviltä.

Vain hyviä kysymyksiä

Sanonta, jonka mukaan typeriä kysymyksiä ei ole pitää kaikessa kliseisyydessään paikkansa. Joihinkin kysymyksiin on vain helpompi vastata kuin toisiin, mutta se ei silti tee niistä huonoja. Jokainen kysymys, joka tarjoaa edes hieman lisää ymmärrystä esimerkiksi nuorten hyvinvointiin liittyen on väistämättä kysymisen arvoinen.

Haastan sinut tämän kirjoituksen myötä kyselemään ja sen myötä kehittymään, kehittämään. Rajansa kuitenkin kaikella. Aina ei tarvitse kyseenalaistaa ja yrittää löytää perusteluita asioiden takana. Joskus on ihan perusteltua todeta vain ”Miksei?” ja hypätä mukaan.

Terveisin, Elsi Vuohelainen, asiantuntija, Preventiimi/Humak

Julkaisupäivämäärä 6.2.2017

Tervetuloa uusi vuosi! Mitä tuotkaan tullessasi?

 

Takana on joulunajan hiljentyminen ja ehkä iloisesti kupliva uuden vuoden vastaan ottaminen. Joku saattaa viettää juhlarupeaman päätteeksi tipatonta ja tehdä uuden paremman elämän valintoja. Mitä kaikkea uusi vuosi tuokaan tullessaan! Työpisteeni äärelle palatessani pääsin tutustumaan tuoreeltaan Päihdetilastolliseen vuosikirjaan, johon on jälleen koottu keskeiset tiedot Suomen päihdetilanteesta vuodelta 2015. Sen saattelemana upposin pohtimaan mennyttä, nykytilaa ja tulevaa ehkäisevän päihdetyön tulokulmasta.

Vuosittain koottava Päihdetilastollinen vuosikirja antaa kuvan Suomen päihdetilanteen kehityksestä. Siinä esitetään Suomen alkoholi- ja huumepolitiikan keskeisiä tavoitteita sekä niiden yhteyksiä kansainvälisiin alkoholi- ja huumepoliittisiin sopimuksiin ja ohjelmiin useiden eri indikaattoreiden avulla. Sen tarkoituksena on tuottaa laajaa tietopohjaa muun muassa asiantuntijoille sekä alkoholipolitiikan suunnittelijoille ja päättäjille. Tuoreen vuosikirjan mukaan muun muassa Suomalaisten alkoholipoliittiset asenteet ovat tiukentuneet selvästi 1990-luvun puolestavälistä 2010-luvun alkuvuosiin. TSN Gallupin teettämän mielipidekyselyn mukaan vallitsevia alkoholipoliittisia rajoituksia tai niiden tiukentamista kannatti 55 prosenttia vastanneista, oli vastaava osuus vuonna 2012 88 prosenttia. Vuosikirja kertoo myös, että suomalaisten alkoholin kokonaiskulutus on ollut laskusuunnassa vuodesta 2008 alkaen. Tuoreen tilastotiedon mukaan edellisvuoteen verrattuna laskua tapahtui 3,6 prosentin verran. Seuraavaksi tarkastelen hieman miten lainsäädännössä ja julkisessa keskustelussa on reagoitu näihin päihteiden käyttöön liittyviin muutoksiin.

Ehkäisevä päihdetyö osana alkoholilain kokonaisuudistusta

Siirrytään aluksi menneeseen tuoreen päihdetilastollisen vuosikirjan aineiston keruu vuoteen 2015. Sen- päätteeksi tarjoutui mahdollisuus työmme jäntevöittämiseen kun laki ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä (523/2015) astui voimaan kumoten vanhan raittiustyölain. Laki tuli voimaan loppuvuodesta 2015, mutta sen käyttöönotto ja soveltaminen käynnistyi kunnissa vuoden 2016 aikana. Lakiuudistuksen tarkoituksena oli erityisesti paikallisen päihdehaittojen ehkäisyn kehittäminen. Lain tavoitteena on ehkäistä ja vähentää alkoholin, huumeiden, tupakan ja lääkkeiden väärinkäytön lisäksi myös rahapeleistä ihmisille aiheutuvia haittoja. Lain myötä julkinen valta huolehtii alkoholin, tupakan, huumausaineiden ja muiden päihtymiseen käytettävien aineiden sekä rahapelaamisen aiheuttamien haittojen ehkäisystä yhteistyössä yleishyödyllisten yhteisöjen kanssa. Sen suoma mandaatti velvoittaa ehkäisevän päihdetyön perustuvan haittojen seurantaan, tieteelliseen näyttöön sekä hyviin käytäntöihin.

Meille ehkäisevän päihdetyön parissa työskenteleville lakiuudistus on ollut tervetullut ryhtiliike, mutta tulkintani mukaan se ei ole saanut huomiota mediassa tai julkisessa keskustelussa, jotta tavallinen kansalainenkin tietäisi sen olemassaolosta. Sen sijaan meneillään oleva keskustelu alkoholilain kokonaisuudistuksesta on käynyt hyvinkin vilkkaana. Vajaa vuosi sitten toukokuussa hallituspuolueet pääsivät yhteisymmärrykseen alkoholilain muutosten päälinjoista, jotka ovat herättäneet paikoin kiivastakin keskustelua aiheesta. Tuntuu, että lähes jokaisella on tähän aiheeseen jokin mielipide sanottavanaan. Jännittävää on ollut seurata mitkä asiat saavat isompaa huomiota ja mitkä jätetään omaan arvoonsa. Itse ehkäisevän päihdetyön edustajana olisin toivonut ehkäisevän päihdetyön lakiuudistukselle edes pientä siivua siitä huomiosta minkä ”koko kansaa kohuttava” alkoholilainuudistus on saanut osakseen. Vaikka ehkäisevää päihdetyötä määrittävään lakiin ei sisälly niinkään pakotteita soisin sen tuomien mahdollisuuksien saavan mediassa parempaa tarkastelua. Ehkäisevällä työllä on joka tapauksessa olennainen rooli alkoholipoliittisessa lainsäädäntöprosessissa, jossa kyse on mahdollisesti myös haittojen kasvun riskistä.

Mitä muuta on tiedossa?

Kovasti puhututtaneen alkoholilainuudistuksen lisäksi tänä vuonna astuu voimaan asteittain osia uudesta tupakkalaista (549/2016). Vuoden ensimmäiseen aamun herättyämme astui voimaan muutos, joka tarjoaa taloyhtiöille mahdollisuuden hakea tupakointikieltoa huoneistoihin kuuluville parvekkeille ja muihin ulkoilutiloihin. Tämäkin lakiuudistus on saanut pidemmän aikaa huomiota suurelta yleisöltä ja sitä on paikoin vastustettu voimakkaastikin. Lakiin on siitä huolimatta uskaliaasti kirjattu tavoite, jonka mukaan ihmisille myrkyllisiä aineita sisältävien ja riippuvuutta aiheuttavien tupakkatuotteiden ja muiden nikotiinipitoisten tuotteiden käyttö loppuisi kokonaan. Jäämme jännityksellä seuraamaan, millä tavalla taloyhtiössä lähdetään ratkomaan parveketupakoinnin aiheuttamia kysymyksiä ja minkälaista julkista keskustelua se herättää.

Kaiken kaikkiaan voin vain todeta tämän systemaattisen tietojen keräämisen päihdetilanteesta ja siihen liittyvistä indikaattoreista olevan oiva väline poliittisiin päätöksen tekoon. Mielenkiintoista on nähdä mihin tämä kaikki päätyy alkoholilainuudistuksen osalta tänä vuonna. Lopuksi haluan nostaa vielä uudestaan Päihdetilastollisesta vuosikirjasta kohdan, jonka mukaan päihteiden käyttö on edelleen laskusuunnassa. Ottakaamme ehkäisevän päihdetyön ammattilaisina osa tästä kunniasta, sillä kukapa kissan hännän nostaisi jos ei kissa itse.

Hyvää alkanutta vuotta toivotellen

Noora

Noora Paakki, suunnittelija, Preventiimi/Humak, 12.1.2017

 

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos Päihdetilastollinen vuosikirja 2016 Alkoholi ja huumeet.

Kannabis tulee kotiisi – eikä edes ensimmäistä kertaa

Varoituksen sana: seuraavassa blogitekstissä nuorten päihdekulttuuria hairahdetaan ennustamaan päihdekulttuurin muutoksia kulttuurihistorian ja mediatutkimuksen monitieteelliseltä pohjalta. Näkökulma tiivistyy angloamerikkalaisen kulttuurin ja viihdeteollisuuden esittämiin tulkintoihin kannabiksesta ja sen käyttökulttuurista.

Kannabis ja kapinoiva sukupolvi

Palataan aluksi hieman ajassa taaksepäin. Historiallisesta näkökulmasta tarkasteltuna nuorten aikuisten, erityisesti opiskelijasukupolven rooli erilaisissa kulttuurimuutoksissa ja kulttuurivirtausten rantautumisessa on ennen ollut merkittävä. Huumausaineet tai paremminkin kannabis rantautuivat Suomeen ensimmäistä kertaa nuorisokulttuurisena ilmiönä 60-luvun lopulla. Mikko Salasuo toteaa tutkimuksessaan 60- ja 70-luvun ns. ensimmäisestä huumeaallosta, että kannabiskulttuurin tuojina Suomeen toimi tuolloin opiskelijaelämässä toiminut, tuolloin parikymppisten nuorten sukupolvi. Kulttuurisen ilmiön juuret olivat tuolloin johdettavissa vahvasti Yhdysvaltoihin, jossa tajuntaa laajentavien aineiden käyttö liittyi ennen kaikkea hippiaatteeseen nuorisokulttuurisena ilmiönä. Päihteiden roolin nosti esille myös aikansa elokuva-alan ammattilaisten pilkkaama mutta myöhemmin kulttimaiseen noussut sukupolvikuvas Easy Rider. Sama ilmiö toistui 1990-luvulla, kun ekstaasi bilehuumeena rantautui Suomeen, jälleen pääsääntöisesti täysi-ikäisen, opiskelijaelämässä vaikuttaneen tekno-sukupolven myötä. Kummassakin tapauksessa vasta nuorten aikuisten ryhmän osin jo hylättyäkin nämä päihteet, niiden käyttö on levinnyt myös alaikäisten nuorten keskuuteen.

Mitä tekemistä tällä on 2010-luvun päihdekulttuurin kanssa?

Kummassakin tapauksessa uusi päihdekulttuuri on levinnyt Suomeen ulkomailta – ensisijaisesti Yhdysvalloista. Nykypäivänä globaalien vaikutteiden siirtyvyys tapahtuu aiempaan verrattuna vieläpä eksponentiaalisella nopeudella. Toki osa kulttuurisista muutoksista vaatii aikaa kypsyäkseen koska ne ovat niin kiinteästi sidoksissa ihmisen toimintaan ja sen pitkäaikaisiin muutoksiin. Muutosta kokonaisassa päihdekulttuurissa ei tapahdu päivässä tai viikossa, suuntaan tai toiseen. Jos kuitenkin tarkastellaan tämänhetkisiä, Amerikan mantereelta kantautuvia trendejä, niissä voi nähdä yhden muutoksen ylitse muiden. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1961 YK:n huumausaineyleissopimuksen Kanada ja osin Yhdysvallat on höllentämässä suhtatumistaan kannabikseen.

Nykypäivän amerikkalaisen viihdeteollisuuden kuvaus päihteistä ei tosin ole vain marginaalin tuottamaa, vaan sitä esiintyy kaikilla tasoilla. Siinä missä Broad City on feministisellä otteella tuotettua pienemmän katsojakunnan viihdettä, Mark Walhbergin tähdittämä Ted on miljoonaluokan Hollywood-komedia. Jälkimmäisessä kannabiksen rooli asettuu vielä jokseenkin epämoraaliseen reunaan, kun taas ensimmäisessä – samoin kuin toisessa nuorten naisten sukupolvikuvauksessa Girlsissä – se on osa roolihahmojen juhlakulttuuria ja arkipäivää. Kummankin kohderyhmänä ovat kaksikymppiset, opiskelijaelämässä toimivat nuoret. Toisin sanoen sama ryhmä, joka 60-luvulta lähtien on toiminut nuorten päihdekulttuurin muutosagenttina, myös Suomessa.

Mutta eihän me olla Amerikka!

Suomalaisessa viihdekulttuurissa roolit ovat tähän saakka olleet varsin selkeät – myös viihdeteollisuuden tuottamissa kuvauksissa. Alkoholille on varattu se kaksinaamaisen januksen rooli, jossa vuorottelevat iloon, juhlaan ja kaoottiseen koheltamiseen kannustava katalyytti sekä kaiken tuhoava turmiolan tommi. Huumeiden rooli sen sijaan on tähän saakka ollut liikuttavan yksipuoleinen: väistämättömään kadotukseen vievä paha, loputon musta aukko, josta ei ole paluuta kuin sinnikkäällä päättäväisyydellä, armolla ja valaistumisella. Muunlaista kuvaa on pidetty ehkä vastuuttomanakin. Tulevaisuudessa suomalaisen viihdeteollisuuden kannabikselle antama rooli saattaa kuitenkin muuttua radikaalistikin – ainakin täysi-ikäisten nuorten kohdalla. Alaikäisten nuorten päihdekuvausten tuottajana suomalainen viihdeteollisuus sen sijaan on ottanut hämmästyttävän yhdensuuntaisen linjan. Siellä alkoholilla on huumeiden ohella 2000-luvulla ollut yksiselitteisen kielteinen rooli turmion ja hankaluuksien ennustajana – ja tämä roolijako tuskin tulee kovin nopeasti muuttumaan.

Se, miten nuoret näiden ikäpolvikuvausten kohderyhmärajoja noudattavat tai vielä tärkeämpää – miten viihdeteollisuus vaikuttaa omaan asennoitumiseemme erilaisiin päihteisiin ja niiden käyttökulttuureihin jää nähtäväksi. Yksi on kuitenkin varmaa: kannabis tulee kotiisi. Todennäköisesti se on tehnyt sen jo vuosia sitten, huomaamattasi ja salavihkaa. Se on vieläpä tarjonnut niinkin viattomissa, ennen kello yhdeksää esitettävissä viihdeohjelmissa kuin Rillit huurussa, Simpsonit, Family guy tai Tyhjätaskut (2 Broke Girls) verrattain viihteellisen ja harmittoman kuvan itsestään. Mikä parasta – tai pahinta, se tarjoaa sinulle aikuisena, vanhempana, opettajana, nuorisotyöntekijänä tai kasvattajana mitä mainioimman mahdollisuuden keskustelun avaamiseen lasten ja nuorten kanssa! Suosittelen itse lämpimästi tutustumaan em. viihdeteollisuuden tuotteisiin sekä alla olevaan tutkimuskirjallisuuteen joka tarjoaa laajemman, historiallisen näkökulman nuorten päihdekulttuureihin.

 

Terveisin

Kulttuurihistorian ja mediatutkimuksen harhapoluille eksynyt ept-ammattilainen

Helena

 

Broad City YLE areenassa

Salasuo, Mikko & Rantala, Kati (2002) Viihdekäyttö ajankuvana. Teoksessa Olavi Kaukonen & Pekka Hakkarainen (toim.) Huumeiden käyttäjä hyvinvointivaltiossa. Helsinki: Gaudeamus.

Salasuo, Mikko. Mielen vallankumous – ensimmäinen huumeaalto Suomessa. Teoksessa Matti Peltonen & Vesa Kurkela & Visa Heinonen (toim.) Arkinen kumous. Suomalaisen 60-luvun toinen kuva. Helsinki: SKS

Nuorten ääni, kohtaaminen ja kanssakulkeminen

Hyvinvointia tukevissa palveluissa ja myös ehkäisevässä päihdetyössä on yhä enemmän alettu kiinnittää huomiota nuorten kokemusäänen kuulumiseen. Osallistuin marraskuussa nuorisotyötä kehittävien tahojen eurooppalaiseen vertaisfoorumiin Amsterdamissa. Isäntämaa oli pyytänyt mukaan nuoria aikuisia, jotka olivat menneisyydessään tarvinneet mielenterveyden ja/tai päihdehoidon palveluja. He etsivät nyt yhteisiä rajapintoja nuorisotyön mahdollisuuksille tukea vastaavassa tilanteessa olevia nuoria. Yhteinen toive kaikilla heillä oli, että nuorisotyön palvelujen kohtaamisosaaminen löytäisi tiensä myös hoito-/kuntoutuspalvelujen rinnalle. Puheenvuorot puolsivat selkeästi myös sitä, että ne aikuiset, jotka vaikeuksissa olevaa nuorta auttavat, uskaltaisivat antaa myös jotakin henkilökohtaista itsestään prosessiin. Joskus kipeimmistä asioista on iso kynnys puhua etäiselle hoitoekspertille. Ihmistä pitäisi tarkastella kokonaisuutena, eikä vain oireiden vyyhtinä.

Uskallammeko antaa kipeillekin kokemuksille äänen?

On vain reilua, että nuorten kokemusta huomioidaan palveluissa. Samalla nuoren tunne omasta arvokkuudestaan sekä palvelun käyttäjänä että aktiivisena toimijana (ei vain kohteena) lisääntyy. Nuorisotyön ammattilaisilla olisikin varmasti paljon annettavaa kohdennetun yksilötyön puitteissa näiden nuorten tueksi. Turhan usein pelätään, että työ muuttuu terapiaksi, jos uskaltaudutaan henkilökohtaisia terveyden asioita käsittelevään keskusteluun. Ehkäpä joskus henkilökohtaisuus on tarpeen, jotta nuori edes kykenee tuomaan esiin asioita, jotka on tarpeellista huomioida matkalla parempaan vointiin. Hollantilainen päihdepsykoosin läpikäynyt nuori elokuvaohjaaja Daniel Krikke puhui haavoittuvaisuuden hyväksymisestä ihmisten välisessä kontaktissa. Sitä tarvitaan, olipa kyse hoidossa tai muissa palveluissa tapahtuvasta kohtaamisesta. Krikke itse oli saanut tarvitsemansa avun vasta 13. psykologilta – siltä joka uskalsi tutustua häneen ihmisenä ja antaa jotain myös itsestään vuorovaikutukseen. Nuorisotyöntekijä ei voi toimia terapeuttina, mutta kanssakulkijana toiselle oleminen ei ole vaarallista.

Puhutaan tavallisista arjen asioista moniäänisesti

Miten nuorten aidon äänen kuuluminen sitten onnistuu varhaisen vaiheen ehkäisevässä päihde- ja mielenterveystyössä? Miten nuorten ääntä voidaan vahvistaa heitä koskevissa asioissa, kun keskustellaan päihteiden riskeistä, päihdekulttuurista, päihteettömyydestä, jaksamisen haasteista ja mielen hyvinvoinnista? Mitäs jos kääntäisimmekin ajatuksen niin, että ne nuoret, joilla ei vielä ole merkittävää riskiä elämässään, arvostavatkin tavallista päihteetöntä elämää. Miksi emme luottaisi siihen, että nuorten kanssa voidaan pohtia vaikka päihteitä neutraalisti, mutta silti aidon inhimillisen kohtaamisen kautta ja inspiroivilla tavoilla? Nuorilla on myös monesti lähipiiristään jotakin ammennettavaa, ei siis välttämättä kipeitä tarinoita (eivätkä ne ole tarpeenkaan), mutta näkökulmia ja kysymyksiä. Myös aikuinen ammattilainen on kuullut ja nähnyt monia tarinoita esimerkiksi aikaisemmassa työurassaan, tai hänellä voi olla oivallista kokemustietoa monista eri nuorten ryhmistä. Niitä voi anonyymisti tuoda keskusteluun lisäainekseksi, mutta ilman shokkihakuisia värityksiä. Shokeeraavat selviytymistarinat voivat olla kiinnostavia, mutta nuoren kokemusmaailma ei varhaisessa ehkäisevässä päihdetyössä monesti niitä kohtaa.  Nuorille tulisi aikuisen tuella antaa keinoja, tilaa ja ääni tarkastella päihteitä ilmiönä heidän oman ikänsä ja arkensa kautta. Tähän aiheeseen linkkinä, hiljattain silmiini osui vallan mainio Tommi Kinnusen teksti, jossa pohditaan sitä, miksi nuorille tarjottava teatteri on aina traagista ja usein päihdehuuruista tarinaa. Kyse on juuri tuosta kokemusmaailman kohtaamattomuudesta.

Harmaiden alueiden epävarmuus on vain elämää

Päihdekasvatuksessa moni asia edustaa harmaan sävyjä eikä mustaa ja valkoista, aivan kuten arkielämässäkin. Usein ne nuorten harmaan alueen kysymykset, joihin on vaikeinta tietää oikeaa vastausta (”miksi ihmiset alkaa käyttää huumeita” tai ”voiko päihteet tehdä hulluksi ja miksi niitä sit on olemassa”), tuovat paljon monisyisempiä keskusteluita oppimisaineksiksi, kuin vaikkapa tekniset kysymykset promilleista, tullin päihdetakavarikoinnin määristä jne. Sama on tilanne silloin, kun päihdekäyttöä jo on, ja on havahduttu huoleen tai nuoren terveys on vaarassa; keskusteluissa on paljon harmaita alueita. Kohtaamisissa harmaiden alueiden sietäminen – se, että meillä ei ehkä olekaan vain yhtä oikeaa vastausta nuorille kerrottavaksi – on taito. Sitä tarvitaan aina varhaisesta päihdekasvatuksesta niihin palveluihin, joissa nuorten elämässä jo olevia päihdehaittoja yritetään vähentää. Nuoren pitää saada pureksia ja oivaltaa asioita itse. Tärkeää on se tunne, että ”tämän aikuisen kanssa saan olla oma itseni, enkä tarvitse hävetä, jos kysyn tai kerron jotain tai annan itsestäni jotakin aitoa tähän tilanteeseen, vaikka olisi mitä vaikeaa meneillään”. Ja tähän on nuorisotyössä valtavasti osaamista.

kanssakulkija

Terveisin,
Heidi

 

Ei sanaakaan ehkäisevästä päihdetyöstä

Meidät, moninainen noin 40 aikuisen joukko, niin ammattilaisia kuin vapaaehtoisia oli kutsuttu koolle yhdessä miettimään ratkaisuvaihtoehtoja ongelmaan, jota kuvailtiin seuraavaan tyyliin: Nuoret hengailevat ryhminä kauppakeskuksissa. Nuorten oleilu näkyy ilkivaltana, kulkuväylien tukkeutumisena ja iäkkäämmät asiakkaat eivät uskalla tulla sisään tai mennä ohitse, kuuluu melua ja kiroilua, näkyy päihteiden käyttöä ja päihtyneisyyttä sekä näpistelyä. Vartijoiden kanssa leikitään kissa-hiiri leikkiä. Mitä voisimme tehdä? Ilmiöiden keskellä ovat nuoret ja ymmärrys nuoria kohtaan: rajattomuus kuuluu nuoruuteen, nuoret saavat viettää aikaa julkisessa tilassa ja joku paikka pitää olla kavereiden tapaamiseen. Silti on ongelma, miten saataisiin toiminta sopeutettua yleisiin käytös- ja sääntönormeihin ja eri tilassa liikkuvien sukupolvien välille ymmärrys – nämä kysymykset kuuluvat osallistujien puheista.

Moniuloitteinen tarina

Keskustelu tilaisuuden osallistujajoukossa polveilee. Puheenvuorojen keskiössä ovat keskustan turvallisuus ja viihtyisyys kaikille käyttäjille, myös nuorille. Nuoret eivät saa pelkästään keskenään kasvattaa toisiaan – nyt homma näyttää sille. Nuorisotyöntekijän mukaan nuoria eivät ympärillä olevat aikuiset häiritse, vaan passiivisten aikuisten läsnäolo ja näkyvillä olo luovat turvallisuutta. Aikuiset saavat hiljaisesti näkyä ja olla läsnä – ilmaan jää kysymys, oivaltavatko aikuiset roolinsa ja onko paikalla oikeasti turvallisia aikuisia. Millainen on turvallinen aikuinen?

Ilmenee, että keskustassa on myös toisenlainen hengaileva ryhmä: aikuiset päihteiden käyttäjät. Nuorten ja aikuisten päihdeporukan välillä on liikehdintää, joka on kyseenalaista, ei aina lainmukaista toimintaa. Välitetään päihteitä sekä tapahtuu muuta epätoivottavaa aikuisten ja nuorten välistä vuorovaikutusta.

Yhteistyöllä ratkaisemaan ja nuoret mukaan

Keskustelu etenee ja ehdotetaan ratkaisuja, joilla voitaisiin puuttua nuorten tilanteeseen. Mitä jos aikuiset eivät olisi vain ongelmatilanteissa paikalla? Aikuiset voisivat olla läsnä muutenkin nuorten porukoissa, myös positiivisesti antamassa palautetta ja jakamassa iloa. Silloin rakentuisi luottamusta, joka oikeuttaisi puuttumaan myös nuorten käytöksen epäkohtiin ja miettiä pelisääntöjä yhdessä nuorten kanssa. Jalkautuminen, nuorten palvelujen pop-up kioski ja sen tyylistä toimintaa ehdotettiin.

Osallistujat tunnistivat yhteisesti positiivisen palautteen merkityksen ja vuorovaikutuksen rakentamisen tärkeyden nuorten kanssa. Mielellään aikuiset, kuten kauppakeskuksen henkilökunta ja johtajat antaisivat positiivista palautetta. Miten valjastettaisiin nuorissa oleva energia positiiviseksi osallisuudeksi ja ”järkeväksi tekemiseksi” huomioiden digiaika ja some? Miten saataisiin nuorten ääni kuuluviin? Keskustelussa esitettiin myös, miten olisi nuorten ryhmän ja vertaisuuden hyödyntäminen, nuorten digikiinnostuksen tavoitteellinen ”valjastaminen” vaikka tiedottamiseen nuorilta-nuorille ajatuksella.

Jotkut osallistujat havahtuvat, että tosiaan, tässä tilaisuudessa paikalla ei ole yhtään nuorta

Laitetaan ept-lasit päähän

Ehkäisevää päihdetyötä ei mainittu sanallakaan tarinan tilaisuudessa. Tarinan voi hyvin pukea myös nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön kehikkoon. Tarinassa löytyy ehkäisevän päihdetyön toteutusmuodoista kaikkiin aineksia, myös riskiehkäisyyn, mutta eniten sosiaaliseen vahvistamiseen ja yleiseen ehkäisy. Joukossa on nuoria, jotka ovat viikonloppuisin päihtyneenä, mutta myös nuoria, jotka eivät käytä päihteitä. Päihteettömät nuoret ovat keskustassa hengaillessaan riskissä, koska päihteiden saatavuus on helppoa ja ympäristö on nykyisellään päihdemyönteinen. Tilaisuudessa esitetyillä keinoilla on tavoitteena tukea taitoja, joita nuoret tarvitsevat oikeansuuntaisten valintojen tekemisessä. Tarpeellista olisi vaikuttaa erityisesti ryhmän ja paikallisyhteisön toimintaan. Kohteena ovat nuorten tiedot, asenteet sekä suojaavat tekijät ja riskitekijät. Menetelminä esitettiin nuorten tavoitteellista kohtaamista: kuuntelevia, keskustelevia ja osallistavia toimintatapoja. Puheessa oli vahvasti nuorten oman toimijuuden mahdollisuuksien etsiminen ja kriittisen ajattelun herättäminen.

Kadulla toimivan nuorisotyöntekijän vuorovaikutus nuorten kanssa on jo tuottanut tarinan ja toisenkin nuorten arjesta, jonka tapahtumiin voi tarttua myös ehkäisevän päihdetyön näkökulmasta. Keskustassa hengailevien nuorten tarinoissa kuuluu humalassa koheltamisesta, rahapulaa, sosiaalisten suhteiden hankaluutta, elämäntilanteen muutoksia opiskeltaessa uudella paikkakunnalla sekä läheltä-piti-vaaratilanteita esimerkiksi väkivallassa ja liikenteessä. Kaveriporukka keskustassa on tiivis ja tärkeä sekä koulussa menee ihan ok, silloin kun siellä jaksaa käydä.

Jään innostuneena odottamaan seuraavaa tapaamista – luotan, että verkostossa ja nuorissa on positiivista tekemisen meininkiä.

Marjo

sammakot

Muutama sana puheeksiotosta ehkäisevän työn kentällä

”Kysy. Se kannattaa.”

Näin vakuuttaa viikolla 45 vietettävä Ehkäisevän päihdetyön viikon iskulause. Teemana on tänä vuonna puheeksioton vahvistaminen ja hyvien käytäntöjen jakaminen kohtaamistyössä. ”Jes, vihdoinkin, tätä onkin odotettu!” oli oma ajatukseni teeman kuultuani. Aihe saattaa kuitenkin herättää meissä nuorisoalan ammattilaisissa hyvin erilaisiakin reaktioita. Joku ihmettelee, tarvitseeko näin yksinkertaista asiaa alleviivata – jokainenhan tätä työssään jo tekee! Toinen taas ajattelee, että voi kamala, eihän tämä nyt kuulu ehkäisevän työn, saati nuoriso- tai kasvatustyön kentälle ollenkaan. Minähän ohjaan, opetan ja korkeintaan ehkäisen, mutten puutu – saati lähde korjaamaan.

Miksi päihteistä puhuminen herättää meissä ammattilaisissa niin voimakkaita tunteita? Tähän on varmasti yhtä monta vastausta kuin on meitä työntekijöitäkin. Alkoholin – ja ylipäätään päihteiden – rooli yhteiskunnassamme lienee ainakin yksi selittävä tekijä. Alkoholi on monen ilon, mutta myös surun, itkun ja häpeän aihe. Huumeiden kohdalla tilanne koetaan helposti vielä ristiriitaisemmaksi: kehtaako sitä edes kysyä, ettei asiakas vain loukkaannu ja kuvittele että häntä pidetään rikollisena. Myös työntekijän oma suhtautuminen päihteisiin, nuoruudenkokemukset tai perhetilanne saattavat vaikuttaa siihen, miten helppona tai vaikeana asian esille ottaminen koetaan. Olennaista olisikin näissä tilanteissa tunnistaa oma ajattelutapansa ja suhtautumisensa, sekä tehdä ensi itselleen selväksi, miksi asiaa kysyy.

On hyvä muistaa, että päihteistä puhuminen ei ole vain yksittäisen työntekijän päätöksen tai tuntemuksen varassa. Tuore laki ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä nostaa puheeksioton ja mini-intervention esimerkeiksi toimivista, ehkäisevän päihdetyön toteutuksessa suositeltavista käytännöistä – kaikille kohtaamistyössä toimiville. Lisäksi viime keväänä voimaan tullut sosiaalihuoltolaki ohjaa meitä ammattilaisia kartoittamaan asiakkaan tarpeita omissa palveluissamme, oli kyseessä sitten alaikäinen tai jo 18 vuotta täyttänyt nuori. Monissa palveluissa onkin jo herätty kehittämään yhteisiä käytäntöjä puheeksioton tueksi, esimerkkinä vaikkapa laajaan kouluterveyskyselyyn kuuluva nuoren päihdemittari. Selkeät ohjeistukset helpottavat asiaa ja niiden taakse voi hätätapauksessa myös piilottaa persoonansa jos aihe tuntuu vaikealta.

Päihteistä puhumiseen liittyy meillä ammattilaisilla välillä myös pelko omasta riittämättömyydestä. Huoli nuoren tilanteesta paljastuu aiheelliseksi tai vielä pahempaa, vastapuoli tuo pöytään yllättäen jotain sellaista, mitä työntekijä ei ole osannut edes ajatella. Oikeita ohjaustahoja tai malleja ei olekaan saatavilla juuri siinä hetkessä ja työntekijän mielen voi vallata paniikki siitä, mihin asiassa pitäisi nyt edetä. Pelko on ymmärrettävä, mutta itselleen kannattaa olla armollinen. Kun uskaltautuu kysymään, mitä vastapuoli tilanteessa itse toivoisi, tällä saattaakin olla jo valmiiksi ajatus tai toive jatkosta. Ammattilainenkin saa ottaa rauhassa aikaa ja kertoa myös nuorelle tarvitsevansa lisää tietoa tämän auttamiseksi.

Lupaako EPT-viikon tunnuslause kysymisen kannattavuudesta liikoja?

Jos minulta kysytään, ei lupaa. Kyllä, nuoren tai vanhemman ensireaktio ammattilaisen huoleen voi toisinaan olla torjuva. Syy tähän voi löytyä jo siitä, että on kyse aiheesta jota on totuttu pitämään tabuna tai salaisuutena, jolloin keskustelu nostaa pintaa huolen sijaan ensimmäiseksi häpeän tunteen. Tästäkään huolimatta en ole ammattilaisena joutunut katumaan huoleni esiin nostamista. Päinvastoin, niiden nuorten tai perheiden kohdalla jotka ovat voineet kohdata asian – vaikka välissä olisi ollut vaikeita tunteita ja torjuntaa – olen monesti voinut ilokseni nähdä asioiden kääntyvän parempaan suuntaan. Vaikka oma työmme välillä tuntuisi vain pisaralta valtameressä, koko päihdekulttuurimme koostuu loppujen lopuksi näistä yksittäisistä asenteista ja valinnoista, niistä pisaroista.

 

Terveisin Helena

Ehkäisevän päihdetyön viikkoa vietetään 7.-13.11.2016. Lisää tietoa viikon teemasta ja puheeksioton hyvistä käytännöitä löydät täältä.