Mitäs viserrät.. eiku viestit?

Hyödynsin viimeisen vuoden aikana mahdollisuutta ottaa työstä opintovapaata ja keskittyä oppimaan uutta. Opiskelut veivät minut tutkailemaan lähemmin viestintää: mitä viestintä käytännössä on, millaisia taitoja kannattaa viestinnän osalta petrata ja millaisia teoreettisia näkökulmia niin arkisen kuin organisaatioissakin tapahtuvan viestinnän taustalla on.

Opinnot kuljettivat ajatukseni sisällöllisesti usein kauas nuorisoalasta ja ehkäisevästä päihdetyöstä. Opiskelun kautta silmäni kuitenkin aukesivat yhä enemmän sen suhteen, että ehkäisevä päihdetyö, jos mikä, on vahvasti juuri viestintää.

Meitä on joka junaan – ja niin on viestintääkin

Pureskellaanpa edellistä väitettä hitusen pienempiin osiin. Ehkäisevällä päihdetyöllä halutaan vaikuttaa siihen, millaiset tiedot, taidot ja asenteet nuorille kehittyy suhteessa päihteisiin ja omaan elämään laajemminkin. Tätä vaikuttamista tehdään VIESTIMÄLLÄ nuorille arvoista, faktoista, vaihtoehdoista ja valinnan mahdollisuuksista lukemattomin tavoin.

Viestimme nuorille päihdeteemoista kasvokkaisissa kohtaamisissa, tapahtumissa, oppitunneilla, julisteilla ja esitteillä, kampanjoilla, sosiaalisen median postauksilla sekä chatviesteillä. Sanoin, kuvin, draaman keinoin. Pitkäkestoista ohjaamista ja innostamista vaativissa projekteissa tai siinä yksittäisessä ohikiitävässä hetkessä, jolloin sattuu törmäämään tuttuun nuoreen katuvilinässä. (Päihde-) kasvatustilanteet ovat siis perusluonteeltaan viestinnällisiä.

Oivasta suunnittelusta kelpo toteutukseen

Myös rakenteellisesti ehkäisevän päihdetyön ja viestinnän suunnittelu muistuttavat toisiaan hämmästyttävän paljon: molempien osalta on tiedettävä

1) Mitä tavoitellaan, mitä halutaan saada aikaan?

2) Kenelle viesti (työ) kohdennetaan, keneen halutaan vaikuttaa?

3) Millä tavalla viestitään (toimitaan), jotta tavoite saavutetaan parhaiten? ja

4) Miten arvioidaan viestinnän (työn) onnistumista ja laatua?

Nuorten parissa toimittaessa, samoin kuin kaikessa viestinnässä, on myös huomioitava eettisyys: vaikuttamaan ei voi pyrkiä aivan millä keinolla hyvänsä. Ylhäältä alaspäin suuntautuva viestintä ei yleensä kohtaa nuorta, vaan on mietittävä, millä tavalla nuori voisi vaikuttaa tilanteen (tai viestin) kulkuun ja kokea osallisuutta. Monta samansuuntaista viestiä useasta vinkkelistä ja eri lähettäjiltä saa sekin yleensä vastaanottajassa aikaan suuremman vaikutuksen kuin yksi ja ainoa kerran vuodessa ulos pullautettu sanoma.

Tehtäisiinkö blogi vai vlogi?

Nuorisoalan toimijat törmäävät tässä ajassa kerta toisensa jälkeen kysymykseen: missä nuoret ovat? Missä he tänään viettävät aikaansa ja mahtavatko he löytyä sieltä vielä ensi viikollakin? Nuorten suosimat hengailu- ja viestintäympäristöt ja -välineet vaihtuvat tämän tästä, ja perässä on yritettävä pysyä. Mentävä sinne ja viestittävä siellä, missä nuoret kulloinkin ovat.

Yleisesti ottaen viestinnän alalla etsitään vastausta täsmälleen samaan probleemaan: millä viestintäkanavalla nuoret ovat ja millaiset sanomat herättävät heidän kiinnostuksensa, koskettavat, juuri nyt?

Viestintä on muuttunut viime vuosikymmeninä yhä kuvallisemmaksi. Kuva tehoaakin usein paremmin kuin useampi sata sanaa. Selfiet, videot ja vlogit ovat monelle nuorelle tärkeitä itseilmaisun tai identiteetin muodostuksen välineitä. Yhtä lailla nuorten parissa toimivien on ollut opittava tuottamaan kuvallisia viestejä, vieläpä sellaisella ”kuvakielellä”, joka on nuorille läheistä, ajatuksia herättävää ja vaikuttavaa.

 

Härkää sarvista, sano!

Ehkäisevään päihdetyöhön sisältyvä viestintä on mukavan haasteellista, mutta siinä, kuten työssä ylipäätään, voi aina kehittyä taitavammaksi. Kannattaa seurailla viestinnän saloihin perehtyneitä kollegoja, ja ehkä myös joitakin viestinnän erityisasiantuntijoita, ja poimia heidän parhaat jipponsa talteen.

Lopuksi viestintäajatusten herättelyyn oiva blogiteksti viime syksyltä nuoriin kohdistuvan someviestinnän maailmasta. Siinä päästään sisään EHYT ry:n verkkopedagogi Minna Lehtisen seikkailuihin Snapchatin syövereissä. Minnan vinkit sopivat hyvin myös muissa somepalveluissa sovellettaviksi. Ja eikun viestimään!

 

Terveisin, 

Mari Tapio, suunnittelija, Preventiimi/HUMAK, 21.8.2017

Ehkäisevää päihdetyötä ammattikorkeakoulussa. Onko pakko?

Ammattikorkeakoululain mukaan ammattikorkeakoulujen tehtävä on valmistaa opiskelijat työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin, tukea ammatillista kasvua ja harjoittaa tutkimus- ja kehitystyötä. Huh, ei sanaakaan ehkäisevästä päihdetyöstä! Pykälä 31 kyllä mainitsee turvallisen ja viihtyisän opiskeluympäristön, mutta sitä ei kai tarvitse välttämättä kytkeä päihdeasioihin. Ja hyvä on, varmasti tietyillä aloilla päihdeasiat liittyvät ammatillisiin taitoihinkin, mutta ei niitä aloja montaa ole…

Oppilas- ja opiskelijahuoltolain mukaan oppilaitoksen tulee edistää opiskelijoiden terveyttä ja hyvinvointia sekä osallisuutta ja ehkäistä ongelmien syntymistä. Pahus! Mutta hetkinen, tämä lakihan ei koskekaan ammattikorkeakouluja. Luoti väistetty. Ja aikuisia ihmisiähän nämä ammattikorkeakouluopiskelijat jo ovat, mitä niitä holhoamaan? Alaikäisten kanssa on tietysti ihan eri juttu…

SORA-lainsäädäntö kylläkin jo edellyttää kiinnittämään päihteisiin huomiota esimerkiksi mahdollistamalla huumausainetestauksen ja velvoittaen kiinnittämään huomiota turvallisuuteen vaikka juuri päihteiden kannalta. No, päihdesuunnitelmalla tämä hoituu ja onneksi näitä tilanteita ei niin usein kuitenkaan tule vastaan. Ei tässä sentään päihdekasvattajaksi tarvitse tuon takia ruveta.

Laki ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä velvoittaa yleishyödylliset yhteisöt ehkäisevään päihdetyöhön yhteistyössä julkisen vallan kanssa, ja kiinnittämään täten huomiota alkoholin, tupakan, huumausaineiden ja muiden päihtymiseen käytettävien aineiden sekä rahapelaamisen aiheuttamien haittojen ehkäisyyn. Ei kai tämä nyt sentään ammattikorkeakouluja koske? Ai jaa, että ollaan yleishyödyllinen yhteisö? Osui ja upposi!

No, miten sitten?

Tuoreen Ehkäisevä päihdetyö ammattikorkeakoulussa – miksi ja miten? -julkaisun mukaan ehkäisevällä päihdetyöllä on kolme roolia ammattikorkeakoulukentällä: vastuunkantaja, opettaja ja yhteisöllisyyden lisääjä.

Vastuunkantajana ammattikorkeakoulut toimivat ”ehkäisevä päihdetyö kuuluu kaikille” -periaatteen mukaisesti. Päihdekulttuuri ja päihteidenkäytön vaikutukset eivät kosketa vain jotain tiettyä väestönosaa. Opiskelijat ovat paitsi mahdollisia päihteiden käyttäjiä myös toisten päihteidenkäyttäjien aiheuttamille haitoille alttiita, päihdekulttuurissa eläviä ja sitä muokkaavia sekä mahdollisesti tulevia päihteidenkäyttäjien kohtaajia ja ehkäisevän päihdetyön tekijöitä. Ammattikorkeakoulun toimijat eivät voi sulkea tältä silmiään, vaan asia on tietoisesti nostettava esiin eri tavoin keskusteluissa, käytännöissä ja oppilaitoksen toimintakulttuurissa.

Opettajana ammattikorkeakoulut tiedostavat sen, että heidän opiskelijansa saattavat tulevassa työroolissaan tarvita ehkäisevän päihdetyön osaamista ja hahmottamista. Tämä tarve ei koske vain esimerkiksi sosiaali- ja terveyspuolen ja kasvatusalan opiskelijoita, vaan kaikkia kohtaavaa työtä tekeviä, kuten vaikka poliiseja ja ravintola-alalla työskenteleviä. On kouluttajan vastuulla huolehtia siitä, että tulevaisuuden osaajilla ja tekijöillä on riittävä ymmärrys siitä, mikä heidän roolinsa hyvinvoinnin edistäjänä on. Kuka kehtaisi sanoa, että ”tämä ei kuulu meille”? Toivottavasti ei ainakaan yksikään kohtaavaan työhön kouluttava ammattikorkeakoulu.

Yhteisöllisyyden lisääjänä vastuulta ei vapaudu yksikään ammattikorkeakoulussa työskentelevä. Opiskeluaika mielletään helposti päihteille altistavaksi ja opiskelijat myöntävät, että päihteettömyyden valinta ei aina ole opiskelijan roolissa helppoa tai ristiriidatonta, vaikkakin se on mahdollista. Tässä on ammattikorkeakoulutoimijoiden paikka astua esiin. Lehtoreiden, opiskelijahuollon, oppilaskuntien ja talonmiehenkin on oltava luomassa omasta ammattikorkeakoulustaan paikkaa, jossa opiskelija ei tunne oloaan ulkopuoliseksi vain koska ei tee mieli tarttua pulloon tai viettää taukoja tupakkanurkalla, ja paikkaa joka tarjoaa mahdollisuuksia kyseenalaistaa vallitseva päihdekulttuuri. Hyvä ja kannustava sosiaalinen ilmapiiri ei ole vain oppilaitoksen hyvinvointivastaavan harteilla, vaan siihen tarvitaan ihan jokaista.

Onko pakko? On.

Terveisin, Elsi

VAAN -syndrooma

”…kun mä oon VAAN tämmöinen.” Tätä VAAN -syndroomaa kuulen liian usein, kun juttelen nuorisoalan ammattilaisten kanssa ehkäisevästä päihdetyöstä. Milloin ollaan VAAN tavallinen ohjaaja tai työntekijä, jolla ei ole (itsensä kokemana) mahdollisuutta kehittää, osallistua tai ottaa kantaa työyhteisönsä asioihin, miten ept tulisi hoitaa ja tehdä. Keskusteluista välittyy tunne, että omia ajatuksia ei koeta tarpeeksi korkealentoisiksi, että kelpaisivat kehittämiseen asti, mutta silti, omaksi iloksi olisi kiva pähkäillä lisää ept-asioita ja kehittyä. Monella on tarve lisäkoulutukseen ja asioiden jakamiseen yhdessä.

Omaksi, yhteisön ja toimialan iloksi sekä hyödyksi

Mielestäni jokaisella ept:tä tekevällä on paljon sanottavaa, arvokasta osaamista, hiljaista tietoa ja näkyä, joita olisi tärkeä kuulla niin työyhteisössä kuin toimialan keskusteluissa. Tarinaa ja omaa kokemusta kertomalla, jakamalla ja jäsentämällä toimijan oma ammatillisuus kehittyy, ja se valuu myös osaamiseksi yhteisöihin niin työpaikalle kuin toimialalle. Todella moni haluaa itse kehittyä, usea haluaa kehittää työyhteisöä, mutta harvalla on mahdollisuuksia jakaa osaaminen yhteiseksi hyväksi. Kehittäminen jää usein työntekijä- ja oma työyhteisötasolle. Ehkä yksittäisellä työntekijänä olisi tahtoa, mutta työyhteisöjen rakenteet eivät sitä mahdollista, kun työ on tehtävä työpaikalla ja jossakin tietyssä ympäristössä, määrättyjen rajojen ja seinien sisällä – niinkö?

Jokaisessa asuu kehittäjä

Hivenen mutulla, verkostomme toimijoiden kohtaamisen perusteella uskallan arvioida, että moni ehkäisevää päihdetyötä tekevä on korkeakoulututkinnon suorittanut, ja koulutustaso on noussut. Tekijöillä on kehittämisosaamista ja he hallitsevat tutkivan työotteen yhtä lailla kun hallitsevat kohtaamisen ja substanssin itse päihdetyöstä. Voisiko uudella työnsuunnittelulla saada resursseja myös toimialan yhteiskehittäjyyteen, joka toisi moninkertaisena hyödyn myös paikallisyhteisöön ja omaan organisaatioon. Jos yhdessä saataisiin toimialalle yhteiskunnallisella tasolle vaikuttavuutta, voisi paikallinen työ saada myös helpotusta. Monimutkaisia juttuja, mutta ei mitään mahdottomia asioita, eikö?

Tarinat päihdekasvatuksen ammattilaisista

Minusta jokainen nuorisoalan ept:n tekijä ansaitsee tulla kuulluksi ja tehty työ ansaitsee tulla näkyväksi. Osaamista tulee ja kannattaa jakaa ja myös päihdekasvattajuudessa koettuja kipukohtia sekä esteitä tulee nostaa yhteiseen keskusteluun toimialalla. Millaisia ovat päihdekasvattajat, miten he työtään tekevät ja millaisia asenteita, ajatuksia ja tietoa heillä on? Millaista on päihdekasvattajan oma ammatillinen ajattelu ja suhtautuminen ehkäisevään päihdetyöhön?

Tarinat, joka ammatillisten päihdekasvattajien arjesta syntyisi, olisivat varmasti mielenkiintoinen. Ajatus jo tarinoiden keräämisestä sekä kuulemisesta on niin houkuttava, että sitä ei kannata jättää ajatuksen tasolle. Tarinat on laitettava kirjoihin ja kansiin, siihen tulokseen olemme Preventiimissä tulleet, ja päättäneet lähteä tekemään aiheesta julkaisua. Mitä päihdekasvattajien kertomuksista oikein paljastuu? Paljastuuko sieltä arvottomuuden tunnetta, vähäeleisyyttä, ristiaallokkoa identiteetissä, innostusta, ennakkoluulottomuutta, millaisia eettisiä valintoja entä kohtaamisen taitoja ja mitä muuta? Selvää jo tarinajulkaisun lähtökuopissa on, että toimijajoukon moninaisuudesta johtuen lähestymistavat ja näkemykset ovat jossain määrien erisuuntaisia.

Uskomme, että tarinoiden keräämisen myötä saadaan säröä ja uutta pontta ehkäisevän päihdetyön keskusteluun, jotta harvemmin kenenkään päihdekasvattajan suusta pääsisi huomaamatta tai tietoisesti ”mä oon VAAN tämmöinen tavallinen työntekijä tai päihdekasvattaja”. Tarinajulkaisun tavoite on selvä – päihdekasvattajat eivät ole VAAN tyyppejä, jotka eivät tee mitään maailmaa muuttavaa.

Terveisin, Marjo

PS. Ilmianna itsesi ja kerro meille tarinasi päihdekasvattajana. Julkaisumme ei synny ilman teidän tarinoita. Tarinasi voit kertoa nimettömänä. Joten otapa yhteyttä, jotta voidaan jutella joko verkkoteitse, puhelimitse tai livenä. Voit toimia millä sektorilla tai toimialalalla tahansa ja tehdä ehkäisevää päihdetyötä suoraan nuorten kanssa tai välillisesti, kunhan teet. Ja toinen ehto on, että olet ammattilainen (palkkasuhteessa) sekä toimit alle 29 -vuotiaiden kanssa. Marjon yhteystiedot: marjo.kolehmainen(at)humak.fi, p. 020 7621 274

 

pieces-of-the-puzzle-592798_1920

 

Jakamisen sietämätön keveys

Elämme jatkuvassa koirakuvien, kissavideoiden ja lounaspostausten tulvassa. Moni haluaa jakaa oman arkielämänsä kuvat ja sattumukset – olivat ne sitten katsojista tai lukijoista kiinnostavia tai eivät – ystäviensä, tuttaviensa ja osa jopa kenen tahansa kanssa. Kissavideot saavatkin hetkessä tuhansia tykkäyksiä, ja pikaisestikin raapustettu blogiteksti saattaa kohota päivän somehitiksi. Ainakin jos siinä on jokin arkaluonteiseksi luokiteltava paljastus. Oman elämän päiväkirjaa pidetäänkin nykyään julkisesti, vain jakamisen taso, aulius ja laajuus vaihtelee. Toisille lähes mikään ei ole niin pyhää, etteikö sitä voisi levittää sosiaalisen median pohjattomiin syövereihin, toiset miettivät perinpohjaisesti ennen jokaista postausta. Mutta yhtä kaikki – omaa elämää koskevien tietojen jakamisesta nopeasti ja tehokkaasti erilaisten medioiden kautta on tullut mitä arkisin toiminto. Toistuva, helppo ja ironista kyllä, melkein huomaamaton.

Onkin suorastaan harmi, ettei esimerkiksi oman ammattitaidon ja osaamisen jakaminen tunnu sujuvan yhtä kitkattomasti. On hyvin tavallista, että edes oman työpaikan ja organisaation sisällä ei aina tunneta toisten työtehtäviä, osaamista tai hyviä käytäntöjä. Tästä seuraa se, että paljon potentiaalia ja työn laatua parantavaa uusiutumista, oppimista, jää työssä hyödyntämättä.

 

Järjestä tilaisuuksia osaamisen jakamiselle

Ehkäisevä päihdetyö perustuu niin vankalle tietoperustalle kuin työntekijöiden kyvylle toimia kussakin tilanteessa sopivalla tavalla, työn kohderyhmä huomioiden. Ehkäisevän päihdetyön tekijä tekee vastuullista työtä nuorten parissa, monesti myös intuitioon ja aiempaan kokemukseen nojaten. Vaikka työ olisi hyvin dokumentoitua ja toimintamallit sekä suunnitelmat kirjattu selkeästi auki, työntekijän pään sisälle kätkeytyy niiden lisäksi vielä paljon hiljaista ja joskus tiedostamatontakin tietoa. Ymmärrystä siitä, miksi tässä tilanteessa oli tällä kertaa parasta toimia juuri näin. Suuri hyöty ammattitaitoisen työntekijän osaamisesta jää kuitenkin saamatta, ellei osaamisen jakamiselle löydy tilaisuuksia, käytäntöjä ja aikaa. Tai jos ei ole edes hoksattu, että ylipäätään olisi jotain jaettavaa.

 

Jos haluu saada, on pakko antaa

Miltä kuulostaisi vaikka oman organisaation tai alueellisen verkoston sisäinen somehaaste #jaetaansitäosaamista? Instagram-kisa, jossa pitäisi kuvata työpäivän nerokkain oivallus? Paras uusi päihdekasvatusidea palkittaisiin kuukausittain (virtuaali)kakkukahveilla! Miksemme arvostaisi omaa osaamistamme työssä yhtälailla kuin sitä lapsen synttärikemuille vääntämäämme prinsessakakkua, joka kyllä ansaitsi tulla jaetuksi kaikelle kansalle? Preventiimissä nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön osaaminen ja sen jakaminen ovat arvossaan. Kaikissa tapahtumissamme ja koulutuksissamme yksi keskeisistä ajatuksista on, että ajatusten ja kokemusten vaihto kannattaa. Erinomaista työtä ja ideoita on turha piilotella – kaikilla on annettavaa toisilleen. Ja jakaessaan myös saa. Pidetäänhän siis jatkossakin huoli, että nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön taitajat saavat ansaitut hetkensä parrasvaloissa. Jakamisen sietämätön keveys saattaa yllättää sinutkin..

 

Terveisin,

  Mari Tapio