Alku ja juuri – ehkäisevää työtä laivankannella

Syyskuisena tiistai-iltana saimme molemmat yllättävän puhelun oudosta numerosta. Soittaja osoittautui lehtoriksemme Minnaksi, joka oli saanut tehtäväkseen rekrytä pari opiskelijaa vain puolentoista viikon päästä koittavalle Soste-risteilylle keskustelemaan ehkäisevästä työstä järjestöväen kanssa. Tiivistettynä puhelut pyörivät seuraavien fraasien ympärillä:

Mikä soste? Mikä risteily? Milloin? Voiko tän opinnollistaa? Okei mukana ollaan!”

Periaatteeksi uusia opintoja aloittaessa otimme asenteen kokeilla kaikkea uutta. Täytyyhän se antaa mahdollisuus kaikelle paitsi kansantansseille. Joten risteily ei ollut poikkeus, olihan se lähdettävä. Ei muuta kuin pakkaamaan!

Puolitoista viikkoa ensi-iltaan

Sinällään tehtävä tuntui selkeältä alusta asti: menemme risteilylle herättämään keskustelua ehkäisevästä työstä sote-alan ihmisten kanssa, tavoitteena itse oppia samalla sekä saada ihmisiä ajattelemaan oman työnsä merkitystä ehkäisevän työn viitekehyksessä. Aihe oli meille jo tuttu aikaisemmista opinnoista, mutta silti oli tutustuttava vielä kirjallisuuteen, ettei aivan puhuta palturia. Siispä suuntasimme kirjastoon, mistä tarttui mukaan teos: Ketä kiinnostaa? Lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytyminen (2013, toim. Jukka Reivinen ja Leena Vähäkylä). Kirja ei suoraan käsitellyt ehkäisevää työtä, vaan keskittyi enemmän syrjäytymistä aiheuttaviin riskitekijöihin. Oli mielenkiintoista lukea, että esimerkiksi fiksulla kaupunki- sekä yhteiskuntasuunnittelulla pystytään ehkäisemään syrjäytymistä, täten linkittäen nämäkin toimialat ehkäisevään työhön.

Tusinoittain OneNote-tiedostoja, muutama Skype-palaveri, rutkasti ideoita ja useita tunteja kirjan lukemista. Näiden jälkeen olimme valmiita lähtemään.

 Inspiraation lähettiläinä feissari ja Arman

Matka Helsinkiin sujui vaivatta, vaikkakin nuokkuen. Matkalla risteilyn avajaisiin tunnelman loi heti Kampissa feissari, joka lähestyi meitä asiallaan.

-Olisiko teillä hetki aikaa puhua Helsinki Missiosta?

-Jaa, mikäs se semmoinen?

-Tuota noin, Helsinki Missio pyrkii vähentämään yksinäisyyttä nuorten, senioreiden sekä lapsiperheiden parissa. Mukana toimii paljon vapaaehtoisia ja ammattilaisia…

Pari hassua naurahdusta myöhemmin:

-Niinno, mehän olemme juuri menossa risteilylle puhumaan ehkäisevästä työstä, ja tämä Helsinki Missiohan liittyy hyvin voimakkaasti aihealueeseemme. Ootkos sä tulossa sinne?

-Jaa, en kyllä. En tiedä aiheesta enempää, olen vain feissari.

Päällimmäinen ajatus kohtaamisesta oli lähinnä, että jos hänkin uskaltaa kadulla puhua laajasta aiheesta tuntemattomille, ehkä mekin pärjäämme.

Avajaiset sisälsivät mm. Juha Sipilän, Arman Alizadin ja Anu Partasen puheet, jotka olivat kaikki hyviä omalla tavallaan. Vaikuttavin ja inspiroivin meille molemmille oli Armanin omasta elämästään ja asenteesta kertonut puheenvuoro, joka sekä kosketti että nauratti.

Askel taakse, kaksi eteen

Muutama huolenaihe pyöri mielessä risteilylle lähtiessä. Osaisimmeko puhua aiheesta tarpeeksi hyvin? Teimmekö pohjatyön tarpeeksi hyvin? Ja konkreettisempana, ei kai laiva keiku liikaa? Saimme neuvon keinua laivan mukana eteen-taakse-akselilla, eikä vasen-oikea-akselilla, joka kokeman mukaan tuottaisi pahemman olon. Oikeanlainen keinunta, teeman mukaisesti, ehkäisee ongelmia tulevaisuudessa.

Pisteellämme neulottiin myös yhteisökaulaliinaa asunnottomille.

Päätehtävämme siis laivalla oli olla Humakin ja Preventiimin esittelypisteellä puhumassa ihmisille ehkäisevästä työstä. Keräsimme ihmisiltä näkemyksiä ja kokemuksia aiheesta lapuille ja keskustelimme avoimesti. Ajatuksena oli myös toinen lähestymistapa, sarjakuvan piirtäminen. Luovuimme kuitenkin ideasta, kun huomasimme sen vaativan hieman liikaa heittäytymistä ja keskittymistä osallistujilta laivaympäristössä. Saimme aikaan paljon hyviä keskusteluja ja uusia tuttavuuksia toimivaksi todetulla osallistavalla menetelmällä, eli pyytämällä kohteliaasti listaamaan asioita, joita ehkäisevästä työstä tulee mieleen tai kertomaan, kuinka itse sitä työssään tekee.

Loppusaalis ehkäisevän työn eri ilmentymismuodoista.

Verkostoitumisen ja ehkäisevän työn sanoman saattamisen ohessa haimme tukun karkkia tax-freestä, söimme mahamme täyteen ja kävimme kuuntelemassa luentoa pelaamisen vaaroista.

Luennolla meille heräsi kysymys siitä, että kuinka pitkään uhkapelaamista voidaan sallia, ettei se saa aikaan enemmän haittaa kuin hyötyä. Missä vaiheessa, ja kuka, voi näyttää punaista valoa, jottei homma luisu käsistä? Kuulemamme henkilötarina myös konkretisoi sen, kuinka helppoa on tippua alas sosioekonomisilta tikapuilta lähes huomaamatta. Tarina herätti huomaamaan, että nuoret eivät ole ainoita, jotka tarvitsevat ehkäisevää työtä, vaan ihan me kaikki. Sillä kun putoaminen tikkailta alkaa ja tukiverkostot eivät ole kunnossa, on pudotus pitkä, nopea ja raaka.

Juhokin pääsi neulomaan, välillä se sujuikin. Kuvassa myös Kuopion Humakissa opiskeleva Miia Jonninen.

Paljon on vielä opittavaa

Kaiken kaikkiaan reissusta selvittyämme ajatukset ovat rauhaisat. Oma innostus varsinkin uusien järjestöjen tutustumiseen syttyi entisestään. Myös varmuus kohdata ihmisiä omalla asiallaan helpottui, vaikka näin suomalaisena tuntemattomien kanssa jutustelu vaatiikin uskallusta.

Matkalla tapahtui myös selkeä nöyrtyminen oppipojaksi. Osoittautui, että ihmiset ovat varsin tietoisia oman työnsä kytköksestä ehkäisevään työhön. Asetelma kääntyi ehkä hieman päälaelleen, sillä päädyimme lopulta oivaltamaan, mitä kaikkea ehkäisevä työ voikaan olla avaten omia silmiämme entisestään.

Lainataksemme Game of Thronesin Ygritteä: “You know nothing, Jon Snow”. Ehkäisevä työ osoittautui monumentaaliseksi järkäleeksi, josta olemme vasta raapaisseet pintaa. Tämä herättää samanaikaisesti innostusta, huolta sekä pelkoa. Innostusta siksi, että tämä tarjoaa uskomattoman laajan sekä mielenkiintoisen työkentän tulevaisuudessa, missä omannäköisen työn tekemisen rajana on ainoastaan oma mielikuvitus. Huolta siksi, että työnsarkaa on tiedossa todella paljon etenkin, kun on alkanut ymmärtää riskitekijöitä syrjäytymisen taustalla.

Ehkäisevä työ pelon lieventäjänä

Entä se pelko? Pelkoa herättää se, ymmärtävätkö päättäjämme, mitä ovat tekemässä? Heiltä on usein kuultu puhetta syrjäytymisen estämisestä, ja eriarvoisuuden vähentäminen on kirjattu hallitusohjelmaan. Puheet tai linjaukset eivät kuitenkaan näytä toteutuvan heidän toiminnassaan tai päätöksenteossaan.

Tässä pieni lista joistakin syrjäytymistä aiheuttavista riskitekijöistä: Heikko sosioekonominen asema, päihteidenkäyttö, mielenterveysongelmat, alhainen koulutus, teiniäitiys. Nämä muutamat mainitut riskitekijät ovat usein myös ylisukupolvisia sekä periytyviä ongelmia, ja kulkevat enemmän tai vähemmän käsikädessä. Meistä joidenkin kohdalla todennäköisyydet alkavat kertyä sinua vastaan jo ennen kuin selviät ulos äitisi kohdusta. (Reivinen & Vähäkylä 2013.)

Kuinka hallitus ja päättäjämme tähän liittyvät? Palauttakaa vielä hetkeksi mieleenne lista riskitekijöistä. Hallitus on päättänyt mm. toimeentulotukien indeksijäädytyksistä, koulutusleikkauksista, aktiivimallista ja paraikaa he kaavailevat helpotuksia irtisanomisiin pienissä yrityksissä. Nämä toimenpiteet kuulostavat korviimme hyvin omalaatuisilta keinoilta ehkäistä syrjäytymistä sekä eriarvoistumista, koska ne näyttävät ennemminkin kurjistavan jo valmiiksi heikossa asemassa olevien ihmisten asemaa.  Uusimmassa Sosiaalibarometrissa (Näätänen & Londén 2018, 104) todettiin mm. seuraavaa: ”Sosiaali- ja terveysjohtajien, sosiaalityöntekijöiden ja Kelan johtajien mukaan eriarvoisuus on kasvanut viimeisen 10 vuoden aikana. Eriarvoisuuden nähdään kasvaneen myös omalla toiminta-alueella. Avovastausten mukaan kasvun taustalla on etenkin työttömyys sekä palveluiden ja tulonsiirtojen heikentyminen.”

Asiaa pohtiessa eri näkökulmista, herää väkisinkin kysymys, että siivoammeko tällä hetkellä 1990-luvun laman jälkiä ja maksammeko nyt silloin tehdyistä päätöksistä? Ja jos näin on, milloin tämän aikakauden lasku lankeaa maksettavaksi – ovatko tänään päätöksiä tehneet sitä laskua itse myös maksamassa? Ehkäisevät toimenpiteet nuorten eri elämänvaiheissa saattaisivat kuitenkin ratkaista valtakunnallisiakin ongelmia pitkällä aikajänteellä.

 Terveisin,

Juho Oikari ja Joni Johansson, ensimmäisen vuoden yhteisöpedagogiopiskelijat, Humak, Jyväskylän alueyksikkö 14.112018

 

 

Lähteet:

Näätänen, Ari-Matti & Londén, Pia 2018. Sosiaalibarometri 2018. Helsinki: SOSTE Suomen sosiaali- ja terveys ry. https://www.soste.fi/media/vaikuta/soste_sosiaalibarometri_2018.pdf

 

Reivinen, Jukka & Vähäkylä, Leena (toim.) 2013. Ketä kiinnostaa? Lasten ja nuorten hyvinvointi ja syrjäytyminen. Helsinki: Gaudeamus.

Mehukkaat opiskelijabileet hakusessa!

Preventiimin Puhukaa meillekin päihteistä! – seminaarissa loppukeväällä mietittiin muun muassa opiskelijoiden ehkäisevää päihdetyötä ja sitä, miten heidän opiskelukykyään ja opinnoissa mukana pysymistä voitaisiin tukea. Preventiimin Taloustutkimuksella teettämän tutkimuksen mukaan nuorista aikuisista (18–29-vuotiaat, 704 vastaajaa) 79% koki, että ympäristö (vallitsevat asenteet, media, kaverit)  ohjaa heitä päihteidenkäyttöön. Yli puolet koki, että päihteidenkäyttö jossain määrin kuuluu nuorten aikuisten vapaa-aikaan. Noin puolet vastanneista oli ollut jonkin verran tai hyvin huolissaan joko omasta tai jonkun läheisen päihteiden käytöstä. (Tutustu.)

SAMOK ry:n edustaja Jyri Niemi oli mukana seminaarissamme keskustelemassa opiskelijakuntien tärkeästä työstä opiskelijoiden, nuorten aikuisten mukana pitämisestä opiskeluissa. Opiskelun tiivis tahti voi kuormittaa jaksamista, eikä runsas alkoholin käyttö ole välttämättä hyvä yhtälö mukana pysymiselle. Juominen näkyy kuitenkin usein opiskelijoiden illanvietoissa, jo siksikin, että myynnin kautta voidaan osittain rahoittaa toimintaa. Ja jos halutaan vaikka järjestää opiskelijatapahtuma ravintolassa, niin ravintolaomistajat ymmärrettävästi eivät innostu juurikaan asiakkaista, jotka eivät osta ravintolan tuottoisimpia tuotteita. Seminaaritilaisuudessa keskusteltiinkin siitä, millaisia muita ideoita tähän voisi keksiä.

Opiskelijabileet – solahtaako jokainen joukkoon?

Miten saataisiin aikaan se, että päihtyminen opiskelijabileissä ei olisi normi, ja että mukaan voisi lähteä kynnyksettömästi sellainenkin, joka mieluummin ei juo? Jos aidosti halutaan tukea opiskelijoiden päihteetöntä hyvinvointia, niin silloin on vain mietittävä kaikki ne keinot, joilla sitä voidaan helpottaa. Pitää ylittää ne esteet, joihin juomatta pysyminen voi törmätä.

Koen tässä vahvan yhtymäkohdan siihen, miten nykyään itse arvioin illanviettoja, joihin saan kutsun. Pitkällisen migreenitaustan omaavana lähes päihteettömänä olemisesta tuli vuosien mittaan oma normi, sillä vapaapäiviään ei vain halunnut valuttaa kuolettavaan oksenteluun juomisen laukaiseman migreenin saattamana. Listaan alla muutamia arviointikriteerejä, jotka nousevat mieleen. Voin kuvitella, että eri syistä päihteettömänä viihtyvät opiskelijat pohtivat hyvin samankaltaisia asioita opiskelijabileisiin lähtiessään. Puhumattakaan heillä tähän päälle tulevista paineista siitä, jos on vasta aloittanut opiskelut, ja on palava halu päästä mukaan yhteisöön, joka tukee myös opintovuodet opinnoissa pärjäämistä.

  • Onko tilaisuudessa jotakin muuta juomaa, vaikka alkoholittomia drinkkejä tai edes mehua? Pitääkö tätä erikseen pyytää ja valintaa perustella?
  • Onko illassa helppoa olla mukana, vaikka ympärillä olevat päihtyvät? Onko ohjelmassa jotakin kivaa, johon voi osallistua, (kaikki tanssimisesta vaikka visailuihin jne.), ettei tarvitse vain jumittaa pöydässä kuuntelemassa ördailua.
  • Jos tuon ilmi juomattomuuden, tarvitseeko siitä kuunnella kuittailua, vitsailua tai kyselyjä terveydentilasta tai mahdollisesta raskaudesta (onneksi oma lähestyvä keski-ikä on jo vähentänyt viimeistä).
  • Entäpä jos sittenkin haluaisinkin ottaa pari? Voinko vaihtaa mieltäni kesken illan, vai saanko kummastuneita katseita ja joudunko taas vastaamaan kysymyksiin.

Mikä tukee opintojen alussa yhteishenkeä?

Toteutimme keväällä Humakissa amk-opiskelijoille hyvinvointipajan, jossa kerättiin ajatuksia ja kokemuksia siitä, mikä auttoi opiskelijoita tutkinnon alkuvaiheessa pääsemään sosiaaliseen yhteisöön mukaan. Vastaukset jakautuivat selkeästi henkilökohtaisten ominaisuuksien tai aktiivisuuden sekä toisaalta oppilaitosyhteisön järjestämien toimien kesken. On mielenkiintoista, että kummassakaan listassa ei näkynyt alkoholi millään tavalla. Juomista ei listattu olennaiseksi ryhmäytymisen edistäjäksi, eikä sitä ainakaan suoraan toivottu yhteiseen toimintaan.

Omaa panosta, aloitteellista mukaanpääsyä helpottamaan opiskelijat listasivat ja kehottivat olemaan aidosti kiinnostunut muita kohtaan, etsimään yhteisiä asioita ja pitämään positiivista asennetta yllä. Avoimuus, hymyt, ennakkoluulottomuus, sekä luottamus toisiin ja tilan antaminen olla oma itsensä näkyivät vastauksissa. Kukaan osallistujista ei kirjoittanut, että ota vähän rohkaisuhuikkaa, tai edes, että mene tupakkapaikalle kuulemaan uusimmat jutut.

Oppilaitoksen taholta toivottiin yhteistä tekemistä, illanviettoja, yhteistä ruokailua, teemajuhlia sekä kaikkien mukaan ottamista tehtäviin, jotka ovat hauskoja. Vastauksissa arvostettiin perinteisiä ryhmäytysohjelmia nimileikkeineen ja ryhmäharjoitteineen, ja yleensäkin yhdessä tehtyjä asioita niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin oli mainittu. Koulun panostus kaikkien mukaan ottamiseen ja samanarvoisuuteen sekä tutoroinnin ja opiskelijakuntatoiminnan merkitys oli myös tärkeää opiskelijoille. Juominen loisti vastauksissa poissaolollaan.

Tästä huolimatta alkoholi helposti yhä päätyy osaksi illanviettoja (mikä toki ei ole sinällään paha asia, jos vaihtoehtojakin on tarjolla). Viimeksi vastatessani Preventiimin toimintaa koskevaan amk-opiskelijoiden tekemään haastatteluun, tuli opiskelijalta spontaani kommentti ”niin onhan se kyl aikamoista, et miten kosteita noi meidänkin bileet on, ehkä vähän jotain teemaa on keksitty, mutta pääpointti on kuitenkin oikeestaan vetää viinaa”.

Kaikki keinot mietintään

Opiskelijakuntien toiminnalla ja viesteillä on valtavan suuri merkitys sille, koetaanko mahdolliseksi tulla mukaan selvin päin. Onkin merkittävää, että SAMOK:lla ja varmasti muuallakin on havahduttu huomaamaan päihteet opiskelijoiden jaksamisen ja hyvinvoinnin haasteena. Voisiko jokaisessa tapahtumakutsussa näkyä, että selvinpäin on erittäin jees tulla mukaan? Entä voisiko tähän esimerkiksi saada sponsoreita mukaan, vaikkapa it-alan firmoista arvontapalkinnoksi tablettia tms. ja järjestää isoissa illanvietoissa selvänä pysyvien kesken arvonta?

Jokin täky, jonka avulla bileissä voi rohkeasti pysyä selvänä, voisi tuoda sen pikkuhiljaa aivan tavalliseksi asiaksi. Jospa yrityksiä voisi vaikka kiinnostaa saada nimensä tunnetuksi sosiaalisesti vastuullisena, nuorten aikuisten päihteetöntä hyvinvointia aktiivisesti edistävänä toimijana (anyone?).

Kaikki mahdolliset tavat, jotka tekevät opiskelijoiden juhlimiskulttuurista vähemmän huuruista ja antavat tilaa erilaisille valinnoille, on plussaa. Jatketaan mehukkaampien ideoiden kehittelyä. Turvallista ja hyvin jaksavaa syyskautta kaikille!

Terveisin, Heidi Odell, suunnittelija, Preventiimi/HUMAK, 7.8.2017

Ehkäisevää päihdetyötä ammattikorkeakoulussa. Onko pakko?

Ammattikorkeakoululain mukaan ammattikorkeakoulujen tehtävä on valmistaa opiskelijat työelämän ja sen kehittämisen vaatimuksiin, tukea ammatillista kasvua ja harjoittaa tutkimus- ja kehitystyötä. Huh, ei sanaakaan ehkäisevästä päihdetyöstä! Pykälä 31 kyllä mainitsee turvallisen ja viihtyisän opiskeluympäristön, mutta sitä ei kai tarvitse välttämättä kytkeä päihdeasioihin. Ja hyvä on, varmasti tietyillä aloilla päihdeasiat liittyvät ammatillisiin taitoihinkin, mutta ei niitä aloja montaa ole…

Oppilas- ja opiskelijahuoltolain mukaan oppilaitoksen tulee edistää opiskelijoiden terveyttä ja hyvinvointia sekä osallisuutta ja ehkäistä ongelmien syntymistä. Pahus! Mutta hetkinen, tämä lakihan ei koskekaan ammattikorkeakouluja. Luoti väistetty. Ja aikuisia ihmisiähän nämä ammattikorkeakouluopiskelijat jo ovat, mitä niitä holhoamaan? Alaikäisten kanssa on tietysti ihan eri juttu…

SORA-lainsäädäntö kylläkin jo edellyttää kiinnittämään päihteisiin huomiota esimerkiksi mahdollistamalla huumausainetestauksen ja velvoittaen kiinnittämään huomiota turvallisuuteen vaikka juuri päihteiden kannalta. No, päihdesuunnitelmalla tämä hoituu ja onneksi näitä tilanteita ei niin usein kuitenkaan tule vastaan. Ei tässä sentään päihdekasvattajaksi tarvitse tuon takia ruveta.

Laki ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä velvoittaa yleishyödylliset yhteisöt ehkäisevään päihdetyöhön yhteistyössä julkisen vallan kanssa, ja kiinnittämään täten huomiota alkoholin, tupakan, huumausaineiden ja muiden päihtymiseen käytettävien aineiden sekä rahapelaamisen aiheuttamien haittojen ehkäisyyn. Ei kai tämä nyt sentään ammattikorkeakouluja koske? Ai jaa, että ollaan yleishyödyllinen yhteisö? Osui ja upposi!

No, miten sitten?

Tuoreen Ehkäisevä päihdetyö ammattikorkeakoulussa – miksi ja miten? -julkaisun mukaan ehkäisevällä päihdetyöllä on kolme roolia ammattikorkeakoulukentällä: vastuunkantaja, opettaja ja yhteisöllisyyden lisääjä.

Vastuunkantajana ammattikorkeakoulut toimivat “ehkäisevä päihdetyö kuuluu kaikille” -periaatteen mukaisesti. Päihdekulttuuri ja päihteidenkäytön vaikutukset eivät kosketa vain jotain tiettyä väestönosaa. Opiskelijat ovat paitsi mahdollisia päihteiden käyttäjiä myös toisten päihteidenkäyttäjien aiheuttamille haitoille alttiita, päihdekulttuurissa eläviä ja sitä muokkaavia sekä mahdollisesti tulevia päihteidenkäyttäjien kohtaajia ja ehkäisevän päihdetyön tekijöitä. Ammattikorkeakoulun toimijat eivät voi sulkea tältä silmiään, vaan asia on tietoisesti nostettava esiin eri tavoin keskusteluissa, käytännöissä ja oppilaitoksen toimintakulttuurissa.

Opettajana ammattikorkeakoulut tiedostavat sen, että heidän opiskelijansa saattavat tulevassa työroolissaan tarvita ehkäisevän päihdetyön osaamista ja hahmottamista. Tämä tarve ei koske vain esimerkiksi sosiaali- ja terveyspuolen ja kasvatusalan opiskelijoita, vaan kaikkia kohtaavaa työtä tekeviä, kuten vaikka poliiseja ja ravintola-alalla työskenteleviä. On kouluttajan vastuulla huolehtia siitä, että tulevaisuuden osaajilla ja tekijöillä on riittävä ymmärrys siitä, mikä heidän roolinsa hyvinvoinnin edistäjänä on. Kuka kehtaisi sanoa, että ”tämä ei kuulu meille”? Toivottavasti ei ainakaan yksikään kohtaavaan työhön kouluttava ammattikorkeakoulu.

Yhteisöllisyyden lisääjänä vastuulta ei vapaudu yksikään ammattikorkeakoulussa työskentelevä. Opiskeluaika mielletään helposti päihteille altistavaksi ja opiskelijat myöntävät, että päihteettömyyden valinta ei aina ole opiskelijan roolissa helppoa tai ristiriidatonta, vaikkakin se on mahdollista. Tässä on ammattikorkeakoulutoimijoiden paikka astua esiin. Lehtoreiden, opiskelijahuollon, oppilaskuntien ja talonmiehenkin on oltava luomassa omasta ammattikorkeakoulustaan paikkaa, jossa opiskelija ei tunne oloaan ulkopuoliseksi vain koska ei tee mieli tarttua pulloon tai viettää taukoja tupakkanurkalla, ja paikkaa joka tarjoaa mahdollisuuksia kyseenalaistaa vallitseva päihdekulttuuri. Hyvä ja kannustava sosiaalinen ilmapiiri ei ole vain oppilaitoksen hyvinvointivastaavan harteilla, vaan siihen tarvitaan ihan jokaista.

Onko pakko? On.

Terveisin, Elsi

Ihan pihalla – Opinnot alkavat

Lauma nuoria seisoo työpaikkani pihassa Humanistisen ammattikorkeakoulun Jyväskylän TKI-keskuksen pihassa Kankaalla. Jyväskylän ammatillisen oppilaitoksen luovan alan aloittavat opiskelijat ovat opettajiensa kanssa tutustumassa uuteen oppilaitokseensa. Mietiskelin, millaisia nuoria tuo lauma pitää sisällään ja mitä heillä on edessä.

Osa ammatillisen koulutuksen aloittavista nuorista on ensimmäistä kertaa muuttanut pois kotoa. Kaikilla on uusi opiskeluryhmä, joka tarkoittaa väistämättä kaveripiirin uudelleenrakentamista ja oman roolin muodostamista uudessa ryhmässä. Uudella paikkakunnalla ei ole montaa tuttua ihmistä, kaikki paikat ovat vieraita ja tuttuja aikuisia ei välttämättä ole ympärillä. Ohjatut harrastukset ovat jääneet kotipaikkakunnalle ja uudessa opiskelukaupungissa on löydettävä mielekästä tekemistä – oli se sitten vanhaa tuttua tai jotain uutta. Missä on kuntosali entä parkour-paikka? Mitä teen kun opiskelupäivä on ohitse? Minne menen ja kenen kanssa?

Uuden edessä

Nuorella opiskelijalla on opintojen alkaessa käsillä uusi elämä ja hyppy itsenäistymiseen. Nuoren huoltajat ovat kenties satojen kilometrien päässä ja suhde on muuttunut etäsuhteeksi ainakin arkipäivien ajaksi. Vanhempien tukimahdollisuudet ovat rajalliset kun käytössä on vuorovaikutukseen puhelin, some-viestimet ja Wilma-järjestelmä, joka kertoo nuoren opintojen sujumisesta.  Vanhemmalla on nuoren sana tietonaan siitä, mitä hänelle kuuluu ja miten arki sujuu. Nuoren elämästä opintojen osalta saa tietoa Wilmasta, ja tarvittaessa ryhmänohjaajalta. Vanhempien tuki on tärkeä, vaikka suhde onkin etäsuhde.

Vapaus tuo valtaa (ts. vähemmän vanhemman kontrollia) tehdä asioita omin päin, mutta samalla olisi nuoren otettava vakavasti myös vastuu. Vastuu omista valinnoista on nyt entistä enemmän itsellä. Uuden edessä olevalla nuorella on monia päihteiden käyttöön liittyviä riskitekijöitä ympärillään. Koulu ei kiinnosta pätkääkään ja ala valinta tuntuu ihan väärältä, helpompaa on olla poissa koulusta. Opinnot tuntuvat vaikealta, eivätkä opinnot suju, koulumenestys on heikkoa. Uusia kavereita ei oikein löydy ja ryhmään hyväksyneillä kavereilla on myönteinen suhtautuminen päihteisiin. Ei ole ketään kenelle puhua kurjasta olosta, kun ketuttaa ja nyppii. Kaupungilla pyöriessä rahat kuluu nopeaa.

Oppilaitoksen henkilökunnalla, opiskelija-asuntoloiden ohjaajille, nuorisotyön kuin harrastustoiminnan toimijoilla on suuri rooli tukea nuorta mielekkäissä hyvinvointiin liittyvissä valinnoissa sekä tukea ryhmien rakentumisessa. Opettajat tekevät tärkeää työtä opettamisen ohella, ja muodostavat muualta tulleelle nuorelle sosiaalisen verkoston, jotta nuori pärjäisi opinnoissaan. Olennaista on vahvistaa suojatekijöitä, että aloittavat opiskelijat eivät joutuisi solmuun sosiaalisissa suhteissaan, opinnoissaan ja vaikeuksien myötä turvautuisi päihteisiin. Ja vaikka vaikeuksia tulisikin eteen, opiskelijoilla on oltava tiedossa, mistä saa apua ja tukea. Yksin ei tarvitse pärjätä! Nuoren osallisuuden tunteeseen panostaminen yhteisössä on halpaa ehkäisevää työtä syrjäytymiseltä. ”Ketään ei kiinnosta”, ”Kuka musta nyt välittäisi?” -tunteita ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan. Yhdessä tekeminen on tärkeää. Olipa sitten pihassa koriskenttä, oppitunneilla ryhmäharjoituksia tai henkilökunnan, ”mitä kuuluu?” -kysymykset, joiden myötä kuulumisen tunne saa elintilaa. Oppilaitoksissa on suuri massa opiskelijoita ja henkilökuntaa. Massaan voi kadota kuka tahansa nuori tai aikuinen, jos ei muista vuorovaikutusta ja pidä silmiä sekä korvia auki. Hymyn heittäminen ei maksa mitään.

Kavereita ja kivaa tekemistä

Monessa toisen asteen oppilaitoksessa ryhmäytetään vähintään aloittavia ryhmiä ja ryhmänohjaajat ovat saaneet koulutusta sekä lisää valmiuksia kohdata nuoria ryhmänä ja tunnistaa ryhmädynamiikan rakentamiseen liittyvät ainekset. Esimerkiksi EHYT ry on kehittänyt Ryhmäilmiö -työkalun. Tunnetaidot ja mielenhyvinvoinnin asiat ovat nähty tärkeinä niin yksilö- kuin yhteisötasolla. Monilla oppilaitoksilla on kehittämistyötä yhteisöllisyyden eteen, jonka myötä esimerkiksi on palkattu nuorisontyöntekijöitä. Oppilaitosten ovet ovat avoinna seuroille, järjestöille ja nuorisotoimelle, joiden toivotaan esittelevän toimintavaihtoehtoja nuorille opiskelupäivän jälkeiseen elämään. Nuorisotyöltä ja kolmannelta sektorilta toivotaan myös yhteistyötä opiskelupäiviin. Ammatillinen osaaminen on paljon muutakin kuin alaan liittyvää substanssiasiaa.

Katson uudelleen ikkunasta. Lauma nuoria opettajineen on kadonnut. Kaksi nuorta kävelee pois oppilaitoksen pihalta. Heillä näyttää olevan hauskaa – kaksi kaverusta.