Mistä sinä innostuit viimeksi työssäsi?

Meille Preventiimiin tulee tasaisesti kutsuja monenlaisiin paikallisiin kehittämispäiviin ja työyhteisöjen omiin tilaisuuksiin. Ne voivat olla kertaluontoisia tai sitten pidempiä proggiksia. Ilahdumme kutsuista aina, ja pyrimme vastaamaan toiveisiin, jos suinkin aikataulut saadaan sopimaan. On aina jännää ja innnostavaa keskustella kutsuvan tahon tarpeista ja pohtia, mitä tapahtumaan tai vireillä olevaan juttuun veisi mukanaan.

Useimmiten aiheena ovat nuoret tai nuoret aikuiset, heille tarjottavat erilaiset palvelut ja yhteisöt sekä ehkäisevä päihdetyö niissä. Toisinaan on kyse laajemmistakin palvelukokonaisuuksista, joita yhteisö haluaa tarkastella ja kirkastaa ehkäisevää päihdetyötään niissä.

Päihteistä puhuminen on OK

Usein sellaiset tahot, joille ehkäisevä päihdetyö on alkanut herättää jollakin tapaa työn kehittämishalua tai joiden työssä esimerkiksi asiakkaista on herännyt uudenlaista huolta, lähtevät tiedusteluihin tavallaan päihteet edellä. Puheenvuoroon pyydetään toisinaan melko teknisiä aiheita; vaikkapa mistä tunnistaa käytön, mitä päihteet tekevät, mitä tilastot kertovat, miten hakea muutosta tilanteeseen ja mitä työkaluja voisi olla käytettävissä. Vastauksia löytyy näihinkin, mutta viemme samalla mukana tärkeän viestin: päihteistä on OK puhua ennakoivasti ilman huoltakin, ja huoleen ja päihteiden käyttöön on myös OK puuttua missä tahansa yhteisössä.

Asiakkaiden yksityisyyttä toki pitää kunnioittaa, mutta on myös toisia kunnioittavaa ilmaista huoli ja pyrkiä tukemaan heitä. Täysi-ikäisellä on sinällään oikeus käyttää vaikka alkoholia, mutta jos huolta syntyy, niin iällä ei ole väliä. Nuorten päihteidenkäyttöön puuttumisen kynnys on matalampi, mutta ei sekään silti aina helppoa tai itsestäänselvyys. On myös tärkeää, että koko työyhteisö tietää puuttumisen pelisäännöt, ja että toimintatavalla on yhtenäinen linja.

 Mitä jo on, mitä vielä puuttuu tai voisi tehdä toisin

Pyrimme viemään kentälle mahdollisimman vahvaa viestiä välittämisestä ja avoimesta keskustelun avaamisesta. Herättelemme myös ajatuksia ehkäisevän työn kokonaispaletista: niin ennakoinnista ja hyvinvoinnin edistämisen toimista kuin toimivista puuttumisen malleistakin. Ehkäisevää päihdetyötä voidaan tehdä niin monin tavoin jo ennen huolen syntymistä. Päihteillä on myös kytkös mielen hyvinvointiin, ja siksikin ihmisen yleistä hyvinvointia täytyy tarkastella osana ehkäisevän päihdetyön kokonaisuutta.

Näissä keskusteluissa hahmotellaan omaa työtä erilaisten kysymyksien kautta. Miten tehdään asioita jo ennen kuin ongelmia on havaittu? Mitkä ovat ne kohdat omassa työssä, joissa päihdetematiikka ja erilaiset sosiaalisen vahvistamisen työtavat ovat käytettävissä? Pohdintaa herättää usein myös se, miten tunnistetaan ja tunnustetaan asiakkaiden ääni, osallisuus ja arjen kokemukset tai tieto päihteistä, sekä miten asia saadaan omakohtaiseksi ja kiinnostavaksi. Entä mihin oman työn tai yksikön rajat ja osaaminen venyvät; mitä voidaan itse tehdä ja missä kohtaa tulee kutsua muita mukaan?

Avoin keskustelukulttuuri tukee kehittämistä

On mielestäni tämän työn parhautta, kun avaamme vierailulla keskustelun, ja se alkaa virrata kuin puro iloisena pulinana yhteisössä. Meidän roolimme Preventiimissä on herätellä näkökulmia ja tehdä lisää kysymyksiä, mutta kokoontuva yhteisö on se, jossa parhaat vastaukset syntyvät omaa työtä peilaamalla. Työyhteisö voi itse löytää juuri heille sopivia kehittämiskohteita ja ratkaisuja ehkäisevän työn kipukohtiin. Erilaiset materiaalit ja menetelmät ovat hyvänä tukena, mutta ne jäävät helposti hengettömiksi ilman työyhteisön omaa pohdintaa ja soveltamista.

Erityisen ilahduttavaa itselleni on se, kun (onneksi useinkin) törmään yhteisöön, joka suhtautuu työn kehittämiseen pelotta ja intohimolla. Niissä ideoita ilmaistaan rohkeasti ja ne lähtevät itämään yhteisvoimin. Olen monesti miettinyt, että sitä havaitsee erityisesti sellaisissa ympäristöissä, joissa koko tiimi tai työyhteisö on aidosti tasavertainen ja keskustelukulttuuri jo valmiiksi avointa.

Avoimessa työyhteisössä kenenkään ei tarvitse pelätä kysymysten tekoa, käytäntöjen haastamista, tai olla hiljaa taustalla työroolien erilaisten statusten vuoksi. Tällaisissa yhteisöissä vieraillessa pääsee näkemään vilahduksen eräänlaisesta kollektiivisesta sydämestä, joka sykkii lämmöllä asiakkaita ja ehkäisevää työtä kohtaan. Keskusteluissa läikkyvät niin huumorinkukkaset kuin vakavatkin aiheet. Tällaisista tilaisuuksista lähtee itsekin hyvillä mielin ja hurjan innostuneena. Kiitoksia kutsusta!

Terveisin, suunnittelija Heidi Odell, Preventiimi/Humak, 11.10.2017 

 

 

VAAN -syndrooma

”…kun mä oon VAAN tämmöinen.” Tätä VAAN -syndroomaa kuulen liian usein, kun juttelen nuorisoalan ammattilaisten kanssa ehkäisevästä päihdetyöstä. Milloin ollaan VAAN tavallinen ohjaaja tai työntekijä, jolla ei ole (itsensä kokemana) mahdollisuutta kehittää, osallistua tai ottaa kantaa työyhteisönsä asioihin, miten ept tulisi hoitaa ja tehdä. Keskusteluista välittyy tunne, että omia ajatuksia ei koeta tarpeeksi korkealentoisiksi, että kelpaisivat kehittämiseen asti, mutta silti, omaksi iloksi olisi kiva pähkäillä lisää ept-asioita ja kehittyä. Monella on tarve lisäkoulutukseen ja asioiden jakamiseen yhdessä.

Omaksi, yhteisön ja toimialan iloksi sekä hyödyksi

Mielestäni jokaisella ept:tä tekevällä on paljon sanottavaa, arvokasta osaamista, hiljaista tietoa ja näkyä, joita olisi tärkeä kuulla niin työyhteisössä kuin toimialan keskusteluissa. Tarinaa ja omaa kokemusta kertomalla, jakamalla ja jäsentämällä toimijan oma ammatillisuus kehittyy, ja se valuu myös osaamiseksi yhteisöihin niin työpaikalle kuin toimialalle. Todella moni haluaa itse kehittyä, usea haluaa kehittää työyhteisöä, mutta harvalla on mahdollisuuksia jakaa osaaminen yhteiseksi hyväksi. Kehittäminen jää usein työntekijä- ja oma työyhteisötasolle. Ehkä yksittäisellä työntekijänä olisi tahtoa, mutta työyhteisöjen rakenteet eivät sitä mahdollista, kun työ on tehtävä työpaikalla ja jossakin tietyssä ympäristössä, määrättyjen rajojen ja seinien sisällä – niinkö?

Jokaisessa asuu kehittäjä

Hivenen mutulla, verkostomme toimijoiden kohtaamisen perusteella uskallan arvioida, että moni ehkäisevää päihdetyötä tekevä on korkeakoulututkinnon suorittanut, ja koulutustaso on noussut. Tekijöillä on kehittämisosaamista ja he hallitsevat tutkivan työotteen yhtä lailla kun hallitsevat kohtaamisen ja substanssin itse päihdetyöstä. Voisiko uudella työnsuunnittelulla saada resursseja myös toimialan yhteiskehittäjyyteen, joka toisi moninkertaisena hyödyn myös paikallisyhteisöön ja omaan organisaatioon. Jos yhdessä saataisiin toimialalle yhteiskunnallisella tasolle vaikuttavuutta, voisi paikallinen työ saada myös helpotusta. Monimutkaisia juttuja, mutta ei mitään mahdottomia asioita, eikö?

Tarinat päihdekasvatuksen ammattilaisista

Minusta jokainen nuorisoalan ept:n tekijä ansaitsee tulla kuulluksi ja tehty työ ansaitsee tulla näkyväksi. Osaamista tulee ja kannattaa jakaa ja myös päihdekasvattajuudessa koettuja kipukohtia sekä esteitä tulee nostaa yhteiseen keskusteluun toimialalla. Millaisia ovat päihdekasvattajat, miten he työtään tekevät ja millaisia asenteita, ajatuksia ja tietoa heillä on? Millaista on päihdekasvattajan oma ammatillinen ajattelu ja suhtautuminen ehkäisevään päihdetyöhön?

Tarinat, joka ammatillisten päihdekasvattajien arjesta syntyisi, olisivat varmasti mielenkiintoinen. Ajatus jo tarinoiden keräämisestä sekä kuulemisesta on niin houkuttava, että sitä ei kannata jättää ajatuksen tasolle. Tarinat on laitettava kirjoihin ja kansiin, siihen tulokseen olemme Preventiimissä tulleet, ja päättäneet lähteä tekemään aiheesta julkaisua. Mitä päihdekasvattajien kertomuksista oikein paljastuu? Paljastuuko sieltä arvottomuuden tunnetta, vähäeleisyyttä, ristiaallokkoa identiteetissä, innostusta, ennakkoluulottomuutta, millaisia eettisiä valintoja entä kohtaamisen taitoja ja mitä muuta? Selvää jo tarinajulkaisun lähtökuopissa on, että toimijajoukon moninaisuudesta johtuen lähestymistavat ja näkemykset ovat jossain määrien erisuuntaisia.

Uskomme, että tarinoiden keräämisen myötä saadaan säröä ja uutta pontta ehkäisevän päihdetyön keskusteluun, jotta harvemmin kenenkään päihdekasvattajan suusta pääsisi huomaamatta tai tietoisesti ”mä oon VAAN tämmöinen tavallinen työntekijä tai päihdekasvattaja”. Tarinajulkaisun tavoite on selvä – päihdekasvattajat eivät ole VAAN tyyppejä, jotka eivät tee mitään maailmaa muuttavaa.

Terveisin, Marjo

PS. Ilmianna itsesi ja kerro meille tarinasi päihdekasvattajana. Julkaisumme ei synny ilman teidän tarinoita. Tarinasi voit kertoa nimettömänä. Joten otapa yhteyttä, jotta voidaan jutella joko verkkoteitse, puhelimitse tai livenä. Voit toimia millä sektorilla tai toimialalalla tahansa ja tehdä ehkäisevää päihdetyötä suoraan nuorten kanssa tai välillisesti, kunhan teet. Ja toinen ehto on, että olet ammattilainen (palkkasuhteessa) sekä toimit alle 29 -vuotiaiden kanssa. Marjon yhteystiedot: marjo.kolehmainen(at)humak.fi, p. 020 7621 274

 

pieces-of-the-puzzle-592798_1920