Päihteet ja urheilu – voiko (urheilun) päihdekulttuuriin vaikuttaa?

Pari viikkoa sitten pidetyssä Nuoret – mielen hyvinvointi, päihteet ja motivointi -koulutuksessa päästiin erityisen mielenkiintoisen teeman äärelle: Mikä on urheiluseuroissa (ja vapaaehtoistoiminnassa) toimivien aikuisten tehtävä nuorten päihdekasvatuksessa ja mielen hyvinvoinnin edistämisessä? Kävi selväksi, että tällainen tehtävä on todella olemassa, erityisesti lasten ja nuorten ohjatun urheilun piirissä ja että päihteidenkäytön ei koeta kuuluvan tai sopivan jo koviakin tavoitteita kohti pyrkivän urheilevan nuoren elämään. Tutkimuksessa (Appelqvist-Schmidlechner ym. 2017) on kuitenkin todettu, että vaikka lapsuusiän kilpaurheilu on mielen hyvinvointia suojaava tekijä, se voi toisaalta altistaa alkoholin ja nuuskan käytölle aikuisena. Mistä tässä on kyse?

Yhteisöpedagogiopiskelija Anssi Karhima totesi em. koulutusta seurattuaan, että tavoitteellinen urheilu vaikuttaa nuorten hyvinvointia edistävästi – lisäksi seurojen ohjeistuksella sekä päihdelinjauksilla varmasti ehkäistään päihteidenkäyttöä. Yksi koulutuksen panelisteista, Icehearts ry:n Ville Turkka taas painotti, että aikuinen, myös valmentaja, kasvattaa aina sekä teoillaan että puheillaan. Vastuuta (päihde-)kasvatuksesta ja ongelmia ehkäisevästä työstä ei siis voi jättää urheiluseuratoiminnan ulkopuolelle.

Päihteiden paikka urheilussa

Niin. Koulutuksen paneelikeskustelussa nuoria ja nuoria aikuisia kohtaavat ja valmentavat ammattilaiset toivat esiin kuin yhdestä suusta, ettei esimerkiksi alkoholi kuulu ollenkaan urheiluun, eikä urheilijoille harjoituksissa tai kilpailussa. Kuitenkin toinen päihde, nuuska, yhdistyy nuorten(kin) mielikuvissa vahvasti joukkueurheiluun, ja sitä pidetään niin sanotusti urheilijalle sallittuna, ei-niin-haitallisena, jopa urheilijaa hyödyttävänä aineena (ks. esim. Piispa 2017, 50). Tälle päihteelle on siis syntynyt aivan oma paikkansa lajikulttuureihin ja urheiluseurat tuntuvat olevan vielä aika kädettömiä tämän pulman ratkaisemisessa.

Toisaalta valtapäihde alkoholi tuntuu Suomessa ja muuallakin olevan melko lailla olennainen osa urheilua – ainakin urheilutapahtumien seuraamista ja sen kulttuuria. Pohdinkin siis tässä tekstissä sitä, millainen asema päihteillä urheilussa ja laajemmin kulttuurissa todella tällä hetkellä on ja mitä merkitystä sillä on lasten ja nuorten kannalta.

Ratkaiseeko raha vai esimerkki?

Urheilupaikkojen ravintoloiden alkoholimyynnin ja alkoholiyhtiöiden kanssa tehtyjen sponsorisopimusten (käytännössä mainostulojen) kautta seurat saavat merkittäviä summia rahaa toimintaansa. Lisäksi tuore alkoholilain uudistus pönkittää alkoholin asemaa urheilukatsomoissa entisestään, kun anniskelualueeksi voidaan nyt hyväksyä katsomotila, joka on varattu 18 vuotta täyttäneille. Osa esimerkiksi SM-liigan jääkiekkoseurojen yhtiöistä aikookin hakea lupaa anniskelualueen laajentamiseen katsomon puolelle. ”Katsojien toive”, esimerkiksi Liiga-Saipan toimitusjohtaja vetoaa.

Toisaalta päihteet, etenkin alkoholi, kuuluvat monen lapsen ja nuoren huoltajan elämään – jopa niin vahvasti, että päihteidenkäyttö löytää tiensä myös lasten harrastusten yhteyteen. Oluet pelireissujen aikuisten saunailtoihin, tupakka harjoitushallien reunamille. Vastikään aloitettu Alkon ja Suomen Olympiakomitean Lapsen taakka -kampanja tarttuu päihteistä nyt alkoholiin ja kannustaa alkoholinkäytön nollalinjaan lasten junioritoiminnassa. Vanhemmat ja valmentajat voivat näyttää esimerkkiä, ettei alkoholin tarvitse olla osa kaikkia tilanteita. Lasten ja nuorten puolesta on syytä toivoa, että kampanjan viesti otetaan vakavasti.

Päihteillä siis tuntuu olevan aika suurikin sija urheilun seuraamisen rinnalla ja toisaalta piiloisemmin ja ehkä tiedostamattomammin myös lasten ja nuorten ohjatun urheiluharrastuksen sisäkehillä. Kysynkin nyt, miksi näin on. Kenen intressejä alkoholin ilmeisen suuri läsnäolo urheilukatsomoissa palvelee ja kenen hyvinvointia se taas osaltaan voi heikentää? Voiko lajikulttuurien sisäisiin päihdeolettamiin vaikuttaa?

Päihteet kulttuurisena ilmiönä

Edellä mainitut kysymykset kytkeytyvät laajasti ottaen yleiseen käsitykseen suomalaisesta päihdekulttuurista. On ”kaikkien tietämä fakta”, oikeastaan olettamus, että suomalaisille nyt vain on luontaista uskoa, ettei tippa tapa eikä edes ämpäriin huku – ja toimia tämän olettaman mukaan. Alkoholin runsasta käyttöä Suomessa perustellaan arkisesti muun muassa synkällä ja pitkällä syksyllä ja talvella, suurten murheiden hukuttamisen autuudella, ilojen buustauksen tarpeella, melankolisella mielenlaadulla ja sosiaalisten suhteiden helpottamisen toiveella.

Nuuskaaminen urheilumaailmassa taas on toisenlainen, lajien sisäiseen kulttuuriin liittyvä dilemma. Nuuska pitkälti hyväksytään aikuisten urheilijoiden käytössä ja samaan aikaan jyrkästi kielletään nuorten osalta. Nuoret ottavat kuitenkin idoleistaan mallia, myös päihteidenkäytön osalta ja niissäkin asioissa, missä aikuiset urheilijat eivät varmasti tietoisesti haluaisi heistä oppia otettavan. ”Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon” ei siis aivan taida toimia. Kulttuurinen mielikuva on pelkkää kieltoa vahvempi.

Murra luutuneet mielikuvat, tee toisin!

Mutta onko päihdekulttuurin tai käsityksen siitä oltava muuttumaton, suorastaan kohtalonomainen ja horjuttamaton järjestys? Onneksi ei. Jos näin olisi, ehkäisevä päihdetyökin olisi perustaltaan turhaa. Siksi ajattelen, että ehkäisevän päihdetyön toimijoiden ja päihdekasvattajien yksi tärkeimmistä tehtävistä on nuorten tukeminen vallitsevan päihdekulttuurin ja siihen liittyvien mielikuvien kyseenalaistamisessa ja muuttamisessa. Tämä työ kantaa lopulta myös siihen, että urheilun ja päihteiden välinen, usein ristiriitainen ja etenkin lasten ja nuorten kannalta hyvin kyseenalainen, yhteys tiedostetaan selkeämmin.

Ehkäisevän päihdetyön ydintä on vähentää päihteidenkäyttöön kytkeytyviä ja siitä aiheutuvia haittoja yhteiskunnassa ja ihmisten elämässä. Sitä voi tehdä esimerkiksi siten, että horjutetaan tietoisesti ja tavoitteellisesti päihteiden liian vallitsevaa asemaa ihmisten arjessa erityisesti lainsäädännön, päihteiden saatavuuden rajoitusten ja päihteistä käytävän monipuolisen keskustelun keinoin. Tavoitteena on erityisesti se, että lapset ja nuoret voisivat kasvaa sellaisessa ympäristössä, jossa heidän ei tarvitse kokea päihteidenkäytön nurjaa puolta.

Edellämainitut tavoitteet istuvat hyvin myös urheilumaailmassa tehtävään lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen. Kannustankin kaikkia urheilun parissa työskenteleviä ja omien lastensa urheiluharrastuksia seuraavia vanhempia nostamaan esiin päihteisiin liittyviä teemoja urheiluseuroissa, niin arkisen valmennustyön kuin seurojen johdonkin tasolla. On hyvä pysähtyä miettimään, mistä paine käyttää haitallisia aineita nuorelle tulee, kuten esimerkiksi yhteisöpedagogiopiskelija Nathalie Takala oivasti toi esiin pari viikkoa sitten pidetyn koulutuksen jälkeen.

Onko meistä siis yhdessä päihdekulttuurin muuttajiksi?

Terveisin,

Mari Tapio

suunnittelija, Preventiimi/Humak, 27.3.2018

Lähteet:

Appelqvist-Schmidlechner, K. & Vaara, J. & Vasankari, T. & Häkkinen, A. & Mäntysaari, M. & Kyröläinen, H. 2017. Lapsuusajan kilpaurheilu suojaa psyykkiseltä oireilulta aikuisiällä. Tutkimuksesta tiiviisti 39/2017. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

Piispa, Mikko 2017. Sammuuko savuke, nouseeko nuuska? Tutkimus yläkouluikäisten tupakkatuotteisiin liittyvistä mielikuvista ja kokemuksista. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura ja Suomen Syöpäyhdistys ry, verkkojulkaisuja 127.

”Se oli semmoinen ilta!” Nuoret elämästä päihtymässä – Nuorisonohjaajan matkassa

Hyppään maanantai-iltana Kuopiossa Wauton (Walkers-auto, joka on liikkuva nuorten kohtaamispaikka) kyytiin. Nuorisonohjaajista Henna-Riina ajaa ja Paula istuu kartturiksi. Kuopion nuorisopalveluiden naiset kertovat, että aloitamme ensin Monarin nuorisotilalta. ”Mennään katsomaan, mikä siellä on meininki.” Laitan korvat auki: mitä kuulen, minkä mielestäni yhdistän ehkäisevään päihdetyöhön (ept). Kerron teille reissusta tässä ja kirjoitan bingo-sana, kun ollaan ept:ssä.

Ex-gangstojen nuokkari

Menemme päihteettömään vapaa-ajanviettopaikkaan nuorisotilalle, jossa on aikuisia paikalla. Eka bingo! Aikuinen viittaa kasvattajaan, joka toimii nuorten ajatusten ja kokemusten peilinä myös suhteessa päihdetietoon ja -kulttuuriin, yhteiskunnan ja yhteisöjen sekä nuorten välillä.

Tulen sisälle, tulee kodikas olo. Nuoret istuvat sohvalla totisen hyväntuulisina. Vastaan juoksee Roki-koira. Lepertelen koiralle ja istun sohvalle nuorten viereen. Kysyn koiran omistajaa, ja kuulen Rokin olevan opiskelijan, joka tekee sosionomiopintojen asiakasharjoittelua. Esittelen itseni samalla kun rapsutan Rokia. Nuoret kommentoivat koiran käytöstä kaksimielisesti, ja minä peesaan puhetta.

Olemme tehneet sinunkaupat, kiitos Rokin, loistava välikappale keskustelun aloittamiseen. Bingo! Ehkäisevän päihdetyön menetelmä voi olla tavoitteellinen eläinavusteisuus, toimii myös spontaanisti käytettynä. Eläin ei luokittele ja kohtaa kaikki arvokkaina, kuten Roki kulkiessaan jaloista jalkoihin. ”Millaisia asiakkaita te sitten olette?”, kysäisen uteliaana, kun haistan rennon ilmapiirin. Pojat kertovat nykyään olevansa rauhallisia, kun ikää on juuri 18 vuotta. Ennen tilalla oli kuulemma ihan gangsta-meininki. Siitä haluan kuulla lisää.

”Rikottiin paikkoja, riehuttiin, poltettiin sähkötupakkaa ja oikeaa röökiä vessassa, oksennettiin kännissä pitkin lattioita ja kettuiltiin naama punaisena ohjaajien puheille, kun jäätiin kiinni. Monesti istuttiin puhuttelussa.” Bingo! Nyt on päihteet ihan mainittu sanana. Kaveriporukalla on kokeiltu, rikottu sääntöjä ja ohjaaja on käynyt kasvatuskeskusteluja.

Pojat muistavat myös tilalta tulleen nykyisiä julkkiksia (räppäreitä), jotka kävivät silloin tilalla, kun tarinaa kertovat nuoret miehet olivat pieniä eli sen 14 v. ”Ne olivat ihan häröjä jo silloin”, muistelevat pojat. Bingo! Esikuvat, vertaisten merkitys ja mallit, sosiaalinen paine ja roolit vaikuttavat omiin asenteisiin. Toisaalta myös esimerkki sankaritarinasta, ja ylpeys, että tästä yhteisöstä on päästy pitkälle ja tultu joksikin, onnistuttu elämässä kohti unelmia.

Kyttääjäaikuiset ja ne muut hullut

Sitten jatketaan muistelua tilan kyttääjä-aikuisiin: kuka ollut millainen käytökseltään, mitä sanonut ja miten hitsannut kiinni (=hermostunut). Niinkään suoria kehuja ei sanota, että joku aikuinen olisi ollut erityisen nuorten mieleen. Kiitos kuuluu rivien välistä. Puhe kuulostaa kuitenkin kunnioittavalta ja vanhoja nuorisonohjaajia muistellaan kaiholla. Bingo! Nuoria on kohdattu, kuultu ja nähty. Merkitykselliset kohtaamiset ovat olleet tärkeitä elämän soljumisessa, laittaneet stoppia ja herättäneet miettimään ihan itse.

Mietitään, missä kyttääjät ovat nyt ja samalla puhe kääntyy muihin samankaltaisiin ihmisiin, joihin verrataan. Miten he ovat valittaneet ja toimineet, miten suhtautuneet nuoren tekoihin. Nuoret puhuvat valmentajistaan ja työnantajistaan, mainitaan isäkin. Bingo! Harrastus antaa suojaa, muutakin tekemistä kuin esim. juominen, työnteko vastuuta ja itsenäisyyttä sekä perhe kannustusta, antaa tukea ja rajoja.

Pohdimme, että menemme vielä toiselle tilalle Wautolla. Nuoret eivät pidä ideaa järkevänä, koska siellä on hullu meno ja ihan pimeitä tyyppejä, vaikka eivät siellä ole juuri käyneetkään viime vuosina. Bingo! Ulkopuolisuuden tunne, ehkä heikot sosiaaliset taidot ja erilaiset toimintakulttuurit, jotka voivat tuoda riskejä päihteiden käyttöön. Onneksi on ollut se oman alueen tila ja siellä yhteenkuuluvuuden tunne. Erottelevassa asenteessa olisi hivenen jyrkkyyden kaventamista. Vielä siis riittää ohjaajilla töitä.

Valmiita nuoria ja uusia helmiä

”Tiloille tullaan aina, ja lähdetään vasta, kun ovet menevät kiinni”, napauttavat pojat. Minä tulkitsen, että kyseessä on tärkeä paikka: nuokkarilla saa olla oma itsensä, ja siellä on ihan parhaat ohjaajat, rento meininki. ”Paitsi joskus perjantaisin ei tulla, jos ollaan ryyppäämässä.” Ehdin kommentoida kysyvän äännähdyksen väliin. ”Siellähän on kaikki, kun viikko on takana, päästävä vähän viihteelle.” Bingo! Juhliminen on sosiaalinen tapa nuorille ja tavoitteena pitää hauskaa, päästä arjesta eroon. Toivottavasti vastuullisesti ja turvallisesti ja olisi mahdollisuus myös valita toisin, huomaan miettiväni. Ainakin jos on KalPan peli, se voisi olla se syy, kun nuorten puheita kuuntelin tärkeistä asioista elämässä.

Pojilla on menossa vika vuosi opintoja, sitten töihin. ”Ei ehkä enää sitten aina nuokkarille.” Mitähän tästä sympaattisesta lippispäästä tulee, vaikuttaa luottavaiselta elämäänsä. Ohitseni juoksevat seiskaluokkalaiset säbämailat kädessä kohti salia. ”Viekää sitten mailat paikoilleen”, muistuttaa ohjaaja. Toisessa huoneessa yläkoulun tytöt kuuntelevat pimeässä musiikkia. Bingo! Ehkäisevän päihdetyön tarve ei lopu, uusi sukupolvi on jo lämmittelemässä (=ottaa mallia vanhemmista ja on sosiaalisen paineen alla).

Käymme vielä muka-hullun menon paikassa. Täynnä eläviä nuoria sekin, ja kohtaamiset kolahtelevat. Tulemme takaisin lähtöpisteeseen. ”Se oli semmoinen ilta”, toteaa Henna-Riina. Nauramme, kun kuulosti Poliisit-ohjelman loppukommentilta. Nuorisotyöstä saisi helposti oman tosi-tv-sarjan. Mitä nuorisotyöntekijä tai muu nuorten kanssa toimija saa työssään kohdata työpäivänään? Sarjassa olisi isoja ja pieniä kuntia, ja tulisi avattua nuoruuden erilaisia kokemuksia. Härkää sarvista, lupaan – palaamme vielä.

”Päästäkseen määränpäähän pysyttävä matkalla. Aion selvittää, mitä on seuraavan mäen takana
En tahdo perille vielä, mä viihdyn matkallani. Elän hetkelle, arvostan joka askeltani
Maisemat vilisee, se on mulle rikkautta. “Me mennään pohjanmaan kautta.”” ( Fintelligens: Määränpää)

Mukavaa marraskuuta!

Marjo

suunnittelija, Preventiimi/Humak, 15.11.2017

Kuvat: Nuoret moottoripyörän kyydissä. Abigail Geenan/ Unsplash; Roki-koira. Marjo Kolehmainen.

Mitäs viserrät.. eiku viestit?

Hyödynsin viimeisen vuoden aikana mahdollisuutta ottaa työstä opintovapaata ja keskittyä oppimaan uutta. Opiskelut veivät minut tutkailemaan lähemmin viestintää: mitä viestintä käytännössä on, millaisia taitoja kannattaa viestinnän osalta petrata ja millaisia teoreettisia näkökulmia niin arkisen kuin organisaatioissakin tapahtuvan viestinnän taustalla on.

Opinnot kuljettivat ajatukseni sisällöllisesti usein kauas nuorisoalasta ja ehkäisevästä päihdetyöstä. Opiskelun kautta silmäni kuitenkin aukesivat yhä enemmän sen suhteen, että ehkäisevä päihdetyö, jos mikä, on vahvasti juuri viestintää.

Meitä on joka junaan – ja niin on viestintääkin

Pureskellaanpa edellistä väitettä hitusen pienempiin osiin. Ehkäisevällä päihdetyöllä halutaan vaikuttaa siihen, millaiset tiedot, taidot ja asenteet nuorille kehittyy suhteessa päihteisiin ja omaan elämään laajemminkin. Tätä vaikuttamista tehdään VIESTIMÄLLÄ nuorille arvoista, faktoista, vaihtoehdoista ja valinnan mahdollisuuksista lukemattomin tavoin.

Viestimme nuorille päihdeteemoista kasvokkaisissa kohtaamisissa, tapahtumissa, oppitunneilla, julisteilla ja esitteillä, kampanjoilla, sosiaalisen median postauksilla sekä chatviesteillä. Sanoin, kuvin, draaman keinoin. Pitkäkestoista ohjaamista ja innostamista vaativissa projekteissa tai siinä yksittäisessä ohikiitävässä hetkessä, jolloin sattuu törmäämään tuttuun nuoreen katuvilinässä. (Päihde-) kasvatustilanteet ovat siis perusluonteeltaan viestinnällisiä.

Oivasta suunnittelusta kelpo toteutukseen

Myös rakenteellisesti ehkäisevän päihdetyön ja viestinnän suunnittelu muistuttavat toisiaan hämmästyttävän paljon: molempien osalta on tiedettävä

1) Mitä tavoitellaan, mitä halutaan saada aikaan?

2) Kenelle viesti (työ) kohdennetaan, keneen halutaan vaikuttaa?

3) Millä tavalla viestitään (toimitaan), jotta tavoite saavutetaan parhaiten? ja

4) Miten arvioidaan viestinnän (työn) onnistumista ja laatua?

Nuorten parissa toimittaessa, samoin kuin kaikessa viestinnässä, on myös huomioitava eettisyys: vaikuttamaan ei voi pyrkiä aivan millä keinolla hyvänsä. Ylhäältä alaspäin suuntautuva viestintä ei yleensä kohtaa nuorta, vaan on mietittävä, millä tavalla nuori voisi vaikuttaa tilanteen (tai viestin) kulkuun ja kokea osallisuutta. Monta samansuuntaista viestiä useasta vinkkelistä ja eri lähettäjiltä saa sekin yleensä vastaanottajassa aikaan suuremman vaikutuksen kuin yksi ja ainoa kerran vuodessa ulos pullautettu sanoma.

Tehtäisiinkö blogi vai vlogi?

Nuorisoalan toimijat törmäävät tässä ajassa kerta toisensa jälkeen kysymykseen: missä nuoret ovat? Missä he tänään viettävät aikaansa ja mahtavatko he löytyä sieltä vielä ensi viikollakin? Nuorten suosimat hengailu- ja viestintäympäristöt ja -välineet vaihtuvat tämän tästä, ja perässä on yritettävä pysyä. Mentävä sinne ja viestittävä siellä, missä nuoret kulloinkin ovat.

Yleisesti ottaen viestinnän alalla etsitään vastausta täsmälleen samaan probleemaan: millä viestintäkanavalla nuoret ovat ja millaiset sanomat herättävät heidän kiinnostuksensa, koskettavat, juuri nyt?

Viestintä on muuttunut viime vuosikymmeninä yhä kuvallisemmaksi. Kuva tehoaakin usein paremmin kuin useampi sata sanaa. Selfiet, videot ja vlogit ovat monelle nuorelle tärkeitä itseilmaisun tai identiteetin muodostuksen välineitä. Yhtä lailla nuorten parissa toimivien on ollut opittava tuottamaan kuvallisia viestejä, vieläpä sellaisella ”kuvakielellä”, joka on nuorille läheistä, ajatuksia herättävää ja vaikuttavaa.

Härkää sarvista, sano!

Ehkäisevään päihdetyöhön sisältyvä viestintä on mukavan haasteellista, mutta siinä, kuten työssä ylipäätään, voi aina kehittyä taitavammaksi. Kannattaa seurailla viestinnän saloihin perehtyneitä kollegoja, ja ehkä myös joitakin viestinnän erityisasiantuntijoita, ja poimia heidän parhaat jipponsa talteen.

Lopuksi viestintäajatusten herättelyyn oiva blogiteksti viime syksyltä nuoriin kohdistuvan someviestinnän maailmasta. Siinä päästään sisään EHYT ry:n verkkopedagogi Minna Lehtisen seikkailuihin Snapchatin syövereissä. Minnan vinkit sopivat hyvin myös muissa somepalveluissa sovellettaviksi. Ja eikun viestimään!

Terveisin,

Mari Tapio, suunnittelija, Preventiimi/HUMAK, 21.8.2017

Neljä pointtia nuorten kohtaamiseen

Olen julkaisuprosessin keskustelujen pyörteissä taas huomannut pohdiskelevani, mitä se nuorten kohtaaminen on, jos esimerkiksi tavoitteena on nuorten päihdekasvatus tai päihdekulttuurista ja -ilmiöistä keskusteleminen nuorten kanssa.

”Meille on toitotettu, että nuorisotyöntekijän pitää olla aina iloinen ja sellainen ”rento jee-jee”…et pystyy kohtaamaan nuoria”

”Hyvä tyyppi, ja asianosaava, mutta ei osaa yhtään puhua nuorille…”

Yllä olevat keskustelujen ajatukset ovat osa iduista postaukseeni. Pohdintani tuottivat tällä kertaa neljä vanhaa, mutta toimivaksi todettua, ja aina kirjoittamisen arvoista pointtia muistutukseksi nuorten kohtaamiseen.

Puhu niin, että nuori ymmärtää

Nuorten kanssa oman puhetavan kanssa on oltava tarkkana. Ei ole viisasta puhua sellaista ammattikapulakieltä, jota nuoret eivät ymmärrä. Nuoren käyttämiä sanoja voi kevyesti vaikka peesata eli puhua samoilla sanoilla kuin nuori, esimerkiksi WhatsApp taipuu arjessa ”wapiksi”.

Ei ole kunnioittavaa istua pöydän takana ja tuijottaa koko kohtaamishetken konetta. Virhe on yrittää olla oikeammassa kuin nuori pelkästään oman iän tai toimen perusteella. ”Aikuinen tietää” -asennetta on keskusteluissa syytä säästellä. Nuorella on omat ja aidot kokemukset, joiden herättämiä tunteita ja syntyneitä asenteita ei voi ohittaa. Ne tulee kohdata.

Nuoren elämän tulisi olla hänen itsensä näköistä, ei ulkopäin ohjattua. Riittää, että nuori ”suorittaa” omaa elämäänsä. Kohtaamisella voi jo paljon hälventää nuoren suorittamista – hän tulee nähdyksi ja kuulluksi. Nuori saa olla epätäydellinen, keskeneräinen ja tuntea riittämättömyyttä valintojen edessä. Päihteistä moralisointi ei ole nuorisoerityisen ehkäisevän päihdetyön mukaista kohtaamista.

Ole oikeasti kiinnostunut nuoresta ja hänen elämästä

Nuoren kohtaamiseen liittyy erityinen vuorovaikutuksen luonne. Se on nuoren rohkaisemista, ja elämän mielekkyyden löytämistä. Elämässä pitää olla iloa. Hyvä kysymys on, ovatko bileviikonloput iloisia, jos niiden seurauksena ovat kavereiden kato somessa ja rahat loppu.

Kohtaamisessa ollaan nuorta varten; se on nuorikeskeistä ja perustuu nuoren motivaatioon. Jos halutaan nuoren aitoja ajatuksia, on panostettava sisäisen motivaation herättelemiseen. Innostuneisuuteen vaikuttaa tarttumapinta omaan elämään. Myös aiheen ajankohtaisuus ja realistisuus ovat huomioitavia seikkoja.

Nuoren elämästä ja arjesta tulee olla kiinnostunut positiivisen uteliaalla tavalla. Kohderyhmän ilmiöiden tuntemus ja kiinnostus nuorten elämänareenoista antavat kohtaamiseen hyvän pohjan. Päihdekasvatus ja -kulttuurin selvittämisen tavoitteissa on keskusteluissa lähdettävä liikkeelle nuorten arjesta.

Käytä villasukkia

Tittelit ja statukset eivät kiinnosta nuoria; tavattavissa oleva IHMINEN ja aitous ovat niitä, joilla voit saada nuoreen keskusteluyhteyden sekä luottamuksen. Nuori arvioi, kannattaako kanssasi päihdeasioista puhua, vai alatko heti tuomitsemaan ja tuomaan omia faktojasi – ehdoton ja tiukkakin voi olla, ja pitää olla. Keskustelurekisteriin sisältyy erilaisia kanavia ja silmät sekä korvat, jotka ohjaavat oikean tavan valinnassa. Iloinen ja rentous ovat paljon persoonaan asioita. Ei ole haitaksi pitää katsetta avoimena ja ilme ylöspäin – kyllä hymyilevää on helpompi lähestyä kuin nyrpeän näköistä. Huumorilla pääsee yleensä hyvin oikeaan asiaan.

Rentous voi tulla vaikka siitä, että istuu lattialle tai laittaa villasukat jalkaan. Villasukat voivat olla jo riittävä särö tai oikeastaan pehmeys, joka rikkoo viranomaisiin ja ammattilaisiin liitettäviä yleisiä näkemyksiä. Villasukat tekevät ihmisen – ja kyllä se ammatillinen osaaminenkin säilyy villasukan alla.

Tarjoa kahvia

Se, että nuorten kanssa tehdään jotain ja mennään pois instituutioista liittyvät nuorten kohtaamiseen, ja keskusteluyhteyden sekä luottamuksen rakentamiseen. Tekeminen on väline – oli se sitten pelikortit, kahvittelu tai valokuvaaminen. Myös aikuisten maailmassa töissä on kohtaamisen mahdollistavia välineitä, joiden avulla olemme kollegojen kanssa epävirallisessa vuorovaikutuksessa. Välineenä toimivat esimerkiksi kahvi, ruoka tai vene: keskustelut kahvitunnilla, höpinät lounastauolla tai onnistumisen ilo työporukan kirkkovenesoutukisassa. Voimme puhua työasioista tai sitten emme, mutta opimme tuntemaan paremmin, jolloin yhteistyö suoristuu ”oikeiden asioiden” äärellä. Nuorisotyön tavassa kohdata suositaan toiminnallista ja käytäntöön suuntautuvaa tekemistä, jotka toimivat välineinä tavoitteisiin.

Jokaisen on ajoittain tehtävä itsereflektiota, jotta kohtaaminen nuorten kanssa luonnistuu. Pelkkä ammatillisen osaamisen substanssi ja suorittava ulkoinen kohtaaminen eivät ole tuottavia keinoja nuorten kanssa, jos tavoitteena on kasvattaa nuorta kohti ”hyvää elämää”.

Ja ihan parasta on, että useilla työssäni tapaamilla nuorten kanssa toimivilla ihmisillä eli ammattilaisilla ja aikuisilla ovat kohtaamisen pointit hallussa.

Kohtaamisiin, Marjo

Marjo Kolehmainen, suunnittelija, Preventiimi/Humak, 21.2.2017

VAAN -syndrooma

”…kun mä oon VAAN tämmöinen.” Tätä VAAN -syndroomaa kuulen liian usein, kun juttelen nuorisoalan ammattilaisten kanssa ehkäisevästä päihdetyöstä. Milloin ollaan VAAN tavallinen ohjaaja tai työntekijä, jolla ei ole (itsensä kokemana) mahdollisuutta kehittää, osallistua tai ottaa kantaa työyhteisönsä asioihin, miten ept tulisi hoitaa ja tehdä. Keskusteluista välittyy tunne, että omia ajatuksia ei koeta tarpeeksi korkealentoisiksi, että kelpaisivat kehittämiseen asti, mutta silti, omaksi iloksi olisi kiva pähkäillä lisää ept-asioita ja kehittyä. Monella on tarve lisäkoulutukseen ja asioiden jakamiseen yhdessä.

Omaksi, yhteisön ja toimialan iloksi sekä hyödyksi

Mielestäni jokaisella ept:tä tekevällä on paljon sanottavaa, arvokasta osaamista, hiljaista tietoa ja näkyä, joita olisi tärkeä kuulla niin työyhteisössä kuin toimialan keskusteluissa. Tarinaa ja omaa kokemusta kertomalla, jakamalla ja jäsentämällä toimijan oma ammatillisuus kehittyy, ja se valuu myös osaamiseksi yhteisöihin niin työpaikalle kuin toimialalle. Todella moni haluaa itse kehittyä, usea haluaa kehittää työyhteisöä, mutta harvalla on mahdollisuuksia jakaa osaaminen yhteiseksi hyväksi. Kehittäminen jää usein työntekijä- ja oma työyhteisötasolle. Ehkä yksittäisellä työntekijänä olisi tahtoa, mutta työyhteisöjen rakenteet eivät sitä mahdollista, kun työ on tehtävä työpaikalla ja jossakin tietyssä ympäristössä, määrättyjen rajojen ja seinien sisällä – niinkö?

Jokaisessa asuu kehittäjä

Hivenen mutulla, verkostomme toimijoiden kohtaamisen perusteella uskallan arvioida, että moni ehkäisevää päihdetyötä tekevä on korkeakoulututkinnon suorittanut, ja koulutustaso on noussut. Tekijöillä on kehittämisosaamista ja he hallitsevat tutkivan työotteen yhtä lailla kun hallitsevat kohtaamisen ja substanssin itse päihdetyöstä. Voisiko uudella työnsuunnittelulla saada resursseja myös toimialan yhteiskehittäjyyteen, joka toisi moninkertaisena hyödyn myös paikallisyhteisöön ja omaan organisaatioon. Jos yhdessä saataisiin toimialalle yhteiskunnallisella tasolle vaikuttavuutta, voisi paikallinen työ saada myös helpotusta. Monimutkaisia juttuja, mutta ei mitään mahdottomia asioita, eikö?

Tarinat päihdekasvatuksen ammattilaisista

Minusta jokainen nuorisoalan ept:n tekijä ansaitsee tulla kuulluksi ja tehty työ ansaitsee tulla näkyväksi. Osaamista tulee ja kannattaa jakaa ja myös päihdekasvattajuudessa koettuja kipukohtia sekä esteitä tulee nostaa yhteiseen keskusteluun toimialalla. Millaisia ovat päihdekasvattajat, miten he työtään tekevät ja millaisia asenteita, ajatuksia ja tietoa heillä on? Millaista on päihdekasvattajan oma ammatillinen ajattelu ja suhtautuminen ehkäisevään päihdetyöhön?

Tarinat, joka ammatillisten päihdekasvattajien arjesta syntyisi, olisivat varmasti mielenkiintoinen. Ajatus jo tarinoiden keräämisestä sekä kuulemisesta on niin houkuttava, että sitä ei kannata jättää ajatuksen tasolle. Tarinat on laitettava kirjoihin ja kansiin, siihen tulokseen olemme Preventiimissä tulleet, ja päättäneet lähteä tekemään aiheesta julkaisua. Mitä päihdekasvattajien kertomuksista oikein paljastuu? Paljastuuko sieltä arvottomuuden tunnetta, vähäeleisyyttä, ristiaallokkoa identiteetissä, innostusta, ennakkoluulottomuutta, millaisia eettisiä valintoja entä kohtaamisen taitoja ja mitä muuta? Selvää jo tarinajulkaisun lähtökuopissa on, että toimijajoukon moninaisuudesta johtuen lähestymistavat ja näkemykset ovat jossain määrien erisuuntaisia.

Uskomme, että tarinoiden keräämisen myötä saadaan säröä ja uutta pontta ehkäisevän päihdetyön keskusteluun, jotta harvemmin kenenkään päihdekasvattajan suusta pääsisi huomaamatta tai tietoisesti ”mä oon VAAN tämmöinen tavallinen työntekijä tai päihdekasvattaja”. Tarinajulkaisun tavoite on selvä – päihdekasvattajat eivät ole VAAN tyyppejä, jotka eivät tee mitään maailmaa muuttavaa.

Terveisin, Marjo

PS. Ilmianna itsesi ja kerro meille tarinasi päihdekasvattajana. Julkaisumme ei synny ilman teidän tarinoita. Tarinasi voit kertoa nimettömänä. Joten otapa yhteyttä, jotta voidaan jutella joko verkkoteitse, puhelimitse tai livenä. Voit toimia millä sektorilla tai toimialalalla tahansa ja tehdä ehkäisevää päihdetyötä suoraan nuorten kanssa tai välillisesti, kunhan teet. Ja toinen ehto on, että olet ammattilainen (palkkasuhteessa) sekä toimit alle 29 -vuotiaiden kanssa. Marjon yhteystiedot: marjo.kolehmainen(at)humak.fi, p. 020 7621 274

Päihdekasvattajat majakanvartioina

Mistä on hyvät päihdekasvattajat tehty?
Mistä on hyvät päihdekasvattajat tehty?
Avarakatseisuudesta, innostuksesta, asiantuntijuudesta ja ennakkoluulottomuudesta.
Niistä on hyvät päihdekasvattajat tehty.

Mistä on hyvä päihdekasvatus tehty?
Mistä on hyvä päihdekasvatus tehty?
Vuorovaikutuksesta, osallisuudesta, kunnioituksesta ja aitoudesta.
Niistä on hyvä päihdekasvatus tehty.

Pohdimme Preventiimiverkoston kanssa Nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön kehittämispäivillä syyskuussa, millainen on hyvä päihdekasvattaja ja millaista on hyvä päihdekasvatus. Ylle on koottu asioita, joihin monet vastauksista tiivistyivät.

Ammattilaisen ja nuoren näköistä päihdekasvatusta

On selvää, että ei ole yhtä oikeaa muottia, johon kaikkien päihdekasvattajien tulisi mahtua. Tämä näkyi myös kehittämispäivillä, jossa oli mukana 49 erityyppistä, toinen toistaan mahtavampaa nuorisoalan ammattilaista, joista jokaisen tapa toimia on erilainen ja siitä huolimatta toimiva. Ehkäisevää päihdetyötä nuorten kanssa tehdään omalla persoonalla tiedostaen se, että ei ole yhtä oikeaa päihdekasvatuksen muotoa, joka toimisi aina tismalleen samanlaisena, saatika vain yhdentyyppisiä nuoria, joille päihdekasvatusta tarjotaan.

Päihdekasvatus pysyy ajantasaisena ja kiinnostavana, kun sitä tekevä ammattilainen on valmis uusiutumaan sekä haastamaan myös omia tapojaan ajatella ja toimia. Hyvä päihdekasvattaja suvaitsee erilaiset tavat toimia ja ajatella, sekä osaa soveltaa päihdekasvatusta tilanteen mukaan omaten myös eettistä pelisilmää. Monessa kehittämispäivillä käydyssä keskustelussa todettiin, että ”soo-soo -sormi” on syytä laskea, mikäli mielii vaikuttaa nuorten tapoihin suhtautua päihteisiin. Sen sijaan on pyrittävä ymmärtämään ja kohtaamaan nuori tämän omilla ehdoilla.

Suunnanantoa, ei valmiita reittejä

Tarkoittaako tämä sitä, että tulee hyväksyä nuoren mahdollisesti päihdemyönteiset asenteet ja hiljaisesti sallia nuoren päihdekäyttö? Kyllä ja ei. Se tarkoittaa, että on hyväksyttävä nuori huolimatta siitä, mitä hän päihteistä ajattelee. Kuitenkin päihdekasvattajan tehtävä on tarjota nuorelle malli päihdekriittisestä tavasta ajatella, rakentaa taitoja tehdä hyvinvointia tukevia valintoja ja rohkaista kyseenalaistamaan vallitsevaa päihdekulttuuria. Selvää on, että valmiita ratkaisuja tai ajatusmalleja ei nuorelle voi tarjota, eikä sellaisia varmasti olekaan, sillä kukapa pystyisi aukottomasti määrittelemään mikä on oikea tapa ajatella ja elää?

Kehittämispäivillä kuuntelin eri puolella Suomea toimivien ammattilaisten joukkoa, enkä voinut olla miettimättä, miten suurella sydämellä ja osaamisella ehkäisevää päihdetyötä Suomessa tehdään. Laivamatkalla Tallinnasta kotia kohti mieleeni tuli ajatus, että hyvä päihdekasvatus on kuin merellä näkemäni majakka, joka ei pysty laivoja ohjaamaan tai täysin estämään karikoille ajamista, mutta joka antaa viitteitä oikeasta, turvallisesta suunnasta ja ohjaa hyville ajoväylille. Siinä samalla merellä me päihdekasvattajat risteilimme keskustelevana ja iloisena ryhmänä huolehtien siitä, että tuossa ehkäisevän päihdetyön majakassa palaa valo. Ja palaahan se, kirkkaasti.

Terveisin, Elsi

Sitten kun olen aikuinen, niin…

Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry teetti hiljattain mielenkiintoisen tutkimuksen, jossa selvitettiin muun muassa nuorten vapaa-aikaan ja päihteiden käyttöön liittyviä asenteita ja ilmiöitä. Saatujen vastausten mukaan nuorten asenteet etenkin alkoholia kohtaan ovat myönteisiä ja usean nuoren lähipiirissä käytetään alkoholia.

Onko nuolaistu ennen kuin tipahtaa?

Mainitun tutkimuksen valossa on pohdittu, onko ilo nuorten raitistumisesta ennenaikaista. Minun vastaukseni on, että kyllä, sitä se valitettavasti on. Siitä ei kuitenkaan kerro selkeimmin vaikka se, että nuorista noin 80 prosenttia kuuluu kaveripiiriin, jossa käytetään alkoholia. Nuorten kaveripiirit ovat laajoja ja se, että sattuu tuntemaan jonkin alkoholia käyttävän, ei sinänsä ole kovin yllättävää. Etenkin, kun EHYT ry:n tutkimuksessa oli mukana myös täysi-ikäisiä nuoria, jolloin päihteiden käyttö (valitettavasti) yleistyy verrattuna alaikäisiin.

Nuo täysi-ikäisyyden saavuttaneet nuoret ovatkin se ryhmä, jonka päihdekäyttäytyminen kertoo siitä, että meillä ei ole ainakaan ihan vielä käsissämme sitä uutta sukupolvea, joka muuttaisi koko suomalaisen päihdemyönteisen kulttuurin kriittisempään suuntaan. Kouluterveyskysely kyllä osoittaa, että raittiiden nuorten määrä on selvässä nousussa. Peruskouluikäisistä noin 60 % ilmoittaa olevansa raittiita, mikä on hieno luku ja siitä hatunnosto nuorille. Kuitenkin lukiossa ja ammattikoulussa raittiiden määrä on jo selvästi pienempi, ja mitä lähemmäs täysi-ikäisyyttä mennään, sitä enemmän juomisen määrää kuvaavat käyrät alkavat muistuttaa koko aikuisväestön vastaavia. Juominen muuttuu tiheämmäksi ja humalahakuisemmaksi. Esimerkiksi nuorten terveystapatutkimusten tarkastelu pidemmällä aikavälillä on osoittanut, että täysi-ikäisyyden rajalla eri ajanjaksoina juomisessa ei ole eroja huolimatta siitä, että 14-16 –vuotiaiden päihteidenkäyttö onkin ollut vähäisempää.

Päihdekasvatuksen tahaton piilo-opetussuunnitelma?

Voidaan siis sinänsä puhua 2000-luvun nuorten raittiimmista asenteista, mutta miksi nuo asenteet eivät kanna täysi-ikäisyyden yli? Miksi 18-vuoden ikä on se maaginen raja, jonka jälkeen omaksutaan oletetut ”oikeat” juomatavat ja aletaan haikailemaan humalan perään? Ehkä suomalaisen kulttuurin juuret ovat niin vahvat. Ehkä alkoholi on raivannut itselleen niin itsestäänselvän roolin opiskelijaelämän hauskuuden tuojana ja työpäivän jälkeisenä rentouttajana.

Ehkäisevän päihdetyön kannalta hyvin olennainen kysymys on se, miten me nuoria kohtaavat ammattilaiset voimme tähän asiaan vaikuttaa. Ja samalla voi pohtia, tuemmeko me tiedostamattamme sitä kulttuuria, joka hiljaisesti hyväksyy humalahakuisen alkoholinkäytön olevan luonnollinen osa aikuisten maailmaa?

Nuorille alkoholista kieltäytymistä perustellaan usein sillä, että alaikäisen kehittyvä elimistö ei kestä alkoholia ja että alkoholi ei kuulu alaikäisille. Ja näin se onkin, senhän sanoo jo lakikin. Mutta riittääkö nuorten parissa tehtävän ehkäisevän päihdetyön tavoitteeksi se, että nuoret vain alle 18-vuotiaina suhtautuvat päihteisiin kriittisesti ja sen jälkeen ei niin väliksi mitä ajattelevat? Työterveydenhuollossa tehtävät mini-interventiot hoitakoot loput

On todettava, että on tietysti hyvä asia, että nuorten alkoholin käytön aloitusikä on siirtynyt kohti täysi-ikäisyyttä, sillä se vähentää riskejä ja raitis nuoruus on ilman muuta kannatettava asia. Eikä toki tarvitse nuorille tuoda esiin ajatusta, että missään nimessä ei saisi juoda sittenkään, kun täysi-ikäisyys on saavutettu. Mutta ehkä sen ei myöskään tarvitsisi olla niin itsestäänselvä asia, että 18. syntymäpäivänä sihahtaa?

Nuorten parissa työskentelevien ammattilaisten tulee ajatella kauaskantoisesti ja pyrkiä luomaan nuorelle valmiudet suhtautua päihteisiin kriittisesti myös aikuisena. On hyvä korostaa hyvinvointiin liittyviä ajatuksia, kannustaa etsimään vaihtoehtoisia tapoja viettää vapaa-aikaa, kykyä solmia ystävyyssuhteita ilman päihteitä – myös siinä vaiheessa kun baariin meneminen on sallittua. Ei tarvitse olla absolutisti, mutta sekin on yksi vaihtoehto ja mahdollista on myös käyttää alkoholia kohtuudella. Kriittinen ja maltillinen suhtautuminen alkoholiin ei ole vain alaikäisten etuoikeus, vaan siihen on lupa myös aikuisilla. Onhan?