Päihteet ja urheilu – voiko (urheilun) päihdekulttuuriin vaikuttaa?

Pari viikkoa sitten pidetyssä Nuoret – mielen hyvinvointi, päihteet ja motivointi -koulutuksessa päästiin erityisen mielenkiintoisen teeman äärelle: Mikä on urheiluseuroissa (ja vapaaehtoistoiminnassa) toimivien aikuisten tehtävä nuorten päihdekasvatuksessa ja mielen hyvinvoinnin edistämisessä? Kävi selväksi, että tällainen tehtävä on todella olemassa, erityisesti lasten ja nuorten ohjatun urheilun piirissä ja että päihteidenkäytön ei koeta kuuluvan tai sopivan jo koviakin tavoitteita kohti pyrkivän urheilevan nuoren elämään. Tutkimuksessa (Appelqvist-Schmidlechner ym. 2017) on kuitenkin todettu, että vaikka lapsuusiän kilpaurheilu on mielen hyvinvointia suojaava tekijä, se voi toisaalta altistaa alkoholin ja nuuskan käytölle aikuisena. Mistä tässä on kyse?

Yhteisöpedagogiopiskelija Anssi Karhima totesi em. koulutusta seurattuaan, että tavoitteellinen urheilu vaikuttaa nuorten hyvinvointia edistävästi – lisäksi seurojen ohjeistuksella sekä päihdelinjauksilla varmasti ehkäistään päihteidenkäyttöä. Yksi koulutuksen panelisteista, Icehearts ry:n Ville Turkka taas painotti, että aikuinen, myös valmentaja, kasvattaa aina sekä teoillaan että puheillaan. Vastuuta (päihde-)kasvatuksesta ja ongelmia ehkäisevästä työstä ei siis voi jättää urheiluseuratoiminnan ulkopuolelle.

Päihteiden paikka urheilussa

Niin. Koulutuksen paneelikeskustelussa nuoria ja nuoria aikuisia kohtaavat ja valmentavat ammattilaiset toivat esiin kuin yhdestä suusta, ettei esimerkiksi alkoholi kuulu ollenkaan urheiluun, eikä urheilijoille harjoituksissa tai kilpailussa. Kuitenkin toinen päihde, nuuska, yhdistyy nuorten(kin) mielikuvissa vahvasti joukkueurheiluun, ja sitä pidetään niin sanotusti urheilijalle sallittuna, ei-niin-haitallisena, jopa urheilijaa hyödyttävänä aineena (ks. esim. Piispa 2017, 50). Tälle päihteelle on siis syntynyt aivan oma paikkansa lajikulttuureihin ja urheiluseurat tuntuvat olevan vielä aika kädettömiä tämän pulman ratkaisemisessa.

Toisaalta valtapäihde alkoholi tuntuu Suomessa ja muuallakin olevan melko lailla olennainen osa urheilua – ainakin urheilutapahtumien seuraamista ja sen kulttuuria. Pohdinkin siis tässä tekstissä sitä, millainen asema päihteillä urheilussa ja laajemmin kulttuurissa todella tällä hetkellä on ja mitä merkitystä sillä on lasten ja nuorten kannalta.

Ratkaiseeko raha vai esimerkki?

Urheilupaikkojen ravintoloiden alkoholimyynnin ja alkoholiyhtiöiden kanssa tehtyjen sponsorisopimusten (käytännössä mainostulojen) kautta seurat saavat merkittäviä summia rahaa toimintaansa. Lisäksi tuore alkoholilain uudistus pönkittää alkoholin asemaa urheilukatsomoissa entisestään, kun anniskelualueeksi voidaan nyt hyväksyä katsomotila, joka on varattu 18 vuotta täyttäneille. Osa esimerkiksi SM-liigan jääkiekkoseurojen yhtiöistä aikookin hakea lupaa anniskelualueen laajentamiseen katsomon puolelle. ”Katsojien toive”, esimerkiksi Liiga-Saipan toimitusjohtaja vetoaa.

Toisaalta päihteet, etenkin alkoholi, kuuluvat monen lapsen ja nuoren huoltajan elämään – jopa niin vahvasti, että päihteidenkäyttö löytää tiensä myös lasten harrastusten yhteyteen. Oluet pelireissujen aikuisten saunailtoihin, tupakka harjoitushallien reunamille. Vastikään aloitettu Alkon ja Suomen Olympiakomitean Lapsen taakka -kampanja tarttuu päihteistä nyt alkoholiin ja kannustaa alkoholinkäytön nollalinjaan lasten junioritoiminnassa. Vanhemmat ja valmentajat voivat näyttää esimerkkiä, ettei alkoholin tarvitse olla osa kaikkia tilanteita. Lasten ja nuorten puolesta on syytä toivoa, että kampanjan viesti otetaan vakavasti.

Päihteillä siis tuntuu olevan aika suurikin sija urheilun seuraamisen rinnalla ja toisaalta piiloisemmin ja ehkä tiedostamattomammin myös lasten ja nuorten ohjatun urheiluharrastuksen sisäkehillä. Kysynkin nyt, miksi näin on. Kenen intressejä alkoholin ilmeisen suuri läsnäolo urheilukatsomoissa palvelee ja kenen hyvinvointia se taas osaltaan voi heikentää? Voiko lajikulttuurien sisäisiin päihdeolettamiin vaikuttaa?

Päihteet kulttuurisena ilmiönä

Edellä mainitut kysymykset kytkeytyvät laajasti ottaen yleiseen käsitykseen suomalaisesta päihdekulttuurista. On ”kaikkien tietämä fakta”, oikeastaan olettamus, että suomalaisille nyt vain on luontaista uskoa, ettei tippa tapa eikä edes ämpäriin huku – ja toimia tämän olettaman mukaan. Alkoholin runsasta käyttöä Suomessa perustellaan arkisesti muun muassa synkällä ja pitkällä syksyllä ja talvella, suurten murheiden hukuttamisen autuudella, ilojen buustauksen tarpeella, melankolisella mielenlaadulla ja sosiaalisten suhteiden helpottamisen toiveella.

Nuuskaaminen urheilumaailmassa taas on toisenlainen, lajien sisäiseen kulttuuriin liittyvä dilemma. Nuuska pitkälti hyväksytään aikuisten urheilijoiden käytössä ja samaan aikaan jyrkästi kielletään nuorten osalta. Nuoret ottavat kuitenkin idoleistaan mallia, myös päihteidenkäytön osalta ja niissäkin asioissa, missä aikuiset urheilijat eivät varmasti tietoisesti haluaisi heistä oppia otettavan. ”Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon” ei siis aivan taida toimia. Kulttuurinen mielikuva on pelkkää kieltoa vahvempi.

Murra luutuneet mielikuvat, tee toisin!

Mutta onko päihdekulttuurin tai käsityksen siitä oltava muuttumaton, suorastaan kohtalonomainen ja horjuttamaton järjestys? Onneksi ei. Jos näin olisi, ehkäisevä päihdetyökin olisi perustaltaan turhaa. Siksi ajattelen, että ehkäisevän päihdetyön toimijoiden ja päihdekasvattajien yksi tärkeimmistä tehtävistä on nuorten tukeminen vallitsevan päihdekulttuurin ja siihen liittyvien mielikuvien kyseenalaistamisessa ja muuttamisessa. Tämä työ kantaa lopulta myös siihen, että urheilun ja päihteiden välinen, usein ristiriitainen ja etenkin lasten ja nuorten kannalta hyvin kyseenalainen, yhteys tiedostetaan selkeämmin.

Ehkäisevän päihdetyön ydintä on vähentää päihteidenkäyttöön kytkeytyviä ja siitä aiheutuvia haittoja yhteiskunnassa ja ihmisten elämässä. Sitä voi tehdä esimerkiksi siten, että horjutetaan tietoisesti ja tavoitteellisesti päihteiden liian vallitsevaa asemaa ihmisten arjessa erityisesti lainsäädännön, päihteiden saatavuuden rajoitusten ja päihteistä käytävän monipuolisen keskustelun keinoin. Tavoitteena on erityisesti se, että lapset ja nuoret voisivat kasvaa sellaisessa ympäristössä, jossa heidän ei tarvitse kokea päihteidenkäytön nurjaa puolta.

Edellämainitut tavoitteet istuvat hyvin myös urheilumaailmassa tehtävään lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen. Kannustankin kaikkia urheilun parissa työskenteleviä ja omien lastensa urheiluharrastuksia seuraavia vanhempia nostamaan esiin päihteisiin liittyviä teemoja urheiluseuroissa, niin arkisen valmennustyön kuin seurojen johdonkin tasolla. On hyvä pysähtyä miettimään, mistä paine käyttää haitallisia aineita nuorelle tulee, kuten esimerkiksi yhteisöpedagogiopiskelija Nathalie Takala oivasti toi esiin pari viikkoa sitten pidetyn koulutuksen jälkeen.

Onko meistä siis yhdessä päihdekulttuurin muuttajiksi?

 

Terveisin,

Mari Tapio

suunnittelija, Preventiimi/Humak, 27.3.2018

 

Lähteet:

Appelqvist-Schmidlechner, K. & Vaara, J. & Vasankari, T. & Häkkinen, A. & Mäntysaari, M. & Kyröläinen, H. 2017. Lapsuusajan kilpaurheilu suojaa psyykkiseltä oireilulta aikuisiällä. Tutkimuksesta tiiviisti 39/2017. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

Piispa, Mikko 2017. Sammuuko savuke, nouseeko nuuska? Tutkimus yläkouluikäisten tupakkatuotteisiin liittyvistä mielikuvista ja kokemuksista. Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura ja Suomen Syöpäyhdistys ry, verkkojulkaisuja 127.

Muutama sana puheeksiotosta ehkäisevän työn kentällä

”Kysy. Se kannattaa.”

Näin vakuuttaa viikolla 45 vietettävä Ehkäisevän päihdetyön viikon iskulause. Teemana on tänä vuonna puheeksioton vahvistaminen ja hyvien käytäntöjen jakaminen kohtaamistyössä. ”Jes, vihdoinkin, tätä onkin odotettu!” oli oma ajatukseni teeman kuultuani. Aihe saattaa kuitenkin herättää meissä nuorisoalan ammattilaisissa hyvin erilaisiakin reaktioita. Joku ihmettelee, tarvitseeko näin yksinkertaista asiaa alleviivata – jokainenhan tätä työssään jo tekee! Toinen taas ajattelee, että voi kamala, eihän tämä nyt kuulu ehkäisevän työn, saati nuoriso- tai kasvatustyön kentälle ollenkaan. Minähän ohjaan, opetan ja korkeintaan ehkäisen, mutten puutu – saati lähde korjaamaan.

Miksi päihteistä puhuminen herättää meissä ammattilaisissa niin voimakkaita tunteita? Tähän on varmasti yhtä monta vastausta kuin on meitä työntekijöitäkin. Alkoholin – ja ylipäätään päihteiden – rooli yhteiskunnassamme lienee ainakin yksi selittävä tekijä. Alkoholi on monen ilon, mutta myös surun, itkun ja häpeän aihe. Huumeiden kohdalla tilanne koetaan helposti vielä ristiriitaisemmaksi: kehtaako sitä edes kysyä, ettei asiakas vain loukkaannu ja kuvittele että häntä pidetään rikollisena. Myös työntekijän oma suhtautuminen päihteisiin, nuoruudenkokemukset tai perhetilanne saattavat vaikuttaa siihen, miten helppona tai vaikeana asian esille ottaminen koetaan. Olennaista olisikin näissä tilanteissa tunnistaa oma ajattelutapansa ja suhtautumisensa, sekä tehdä ensi itselleen selväksi, miksi asiaa kysyy.

On hyvä muistaa, että päihteistä puhuminen ei ole vain yksittäisen työntekijän päätöksen tai tuntemuksen varassa. Tuore laki ehkäisevän päihdetyön järjestämisestä nostaa puheeksioton ja mini-intervention esimerkeiksi toimivista, ehkäisevän päihdetyön toteutuksessa suositeltavista käytännöistä – kaikille kohtaamistyössä toimiville. Lisäksi viime keväänä voimaan tullut sosiaalihuoltolaki ohjaa meitä ammattilaisia kartoittamaan asiakkaan tarpeita omissa palveluissamme, oli kyseessä sitten alaikäinen tai jo 18 vuotta täyttänyt nuori. Monissa palveluissa onkin jo herätty kehittämään yhteisiä käytäntöjä puheeksioton tueksi, esimerkkinä vaikkapa laajaan kouluterveyskyselyyn kuuluva nuoren päihdemittari. Selkeät ohjeistukset helpottavat asiaa ja niiden taakse voi hätätapauksessa myös piilottaa persoonansa jos aihe tuntuu vaikealta.

Päihteistä puhumiseen liittyy meillä ammattilaisilla välillä myös pelko omasta riittämättömyydestä. Huoli nuoren tilanteesta paljastuu aiheelliseksi tai vielä pahempaa, vastapuoli tuo pöytään yllättäen jotain sellaista, mitä työntekijä ei ole osannut edes ajatella. Oikeita ohjaustahoja tai malleja ei olekaan saatavilla juuri siinä hetkessä ja työntekijän mielen voi vallata paniikki siitä, mihin asiassa pitäisi nyt edetä. Pelko on ymmärrettävä, mutta itselleen kannattaa olla armollinen. Kun uskaltautuu kysymään, mitä vastapuoli tilanteessa itse toivoisi, tällä saattaakin olla jo valmiiksi ajatus tai toive jatkosta. Ammattilainenkin saa ottaa rauhassa aikaa ja kertoa myös nuorelle tarvitsevansa lisää tietoa tämän auttamiseksi.

Lupaako EPT-viikon tunnuslause kysymisen kannattavuudesta liikoja?

Jos minulta kysytään, ei lupaa. Kyllä, nuoren tai vanhemman ensireaktio ammattilaisen huoleen voi toisinaan olla torjuva. Syy tähän voi löytyä jo siitä, että on kyse aiheesta jota on totuttu pitämään tabuna tai salaisuutena, jolloin keskustelu nostaa pintaa huolen sijaan ensimmäiseksi häpeän tunteen. Tästäkään huolimatta en ole ammattilaisena joutunut katumaan huoleni esiin nostamista. Päinvastoin, niiden nuorten tai perheiden kohdalla jotka ovat voineet kohdata asian – vaikka välissä olisi ollut vaikeita tunteita ja torjuntaa – olen monesti voinut ilokseni nähdä asioiden kääntyvän parempaan suuntaan. Vaikka oma työmme välillä tuntuisi vain pisaralta valtameressä, koko päihdekulttuurimme koostuu loppujen lopuksi näistä yksittäisistä asenteista ja valinnoista, niistä pisaroista.

 

Terveisin Helena

Ehkäisevän päihdetyön viikkoa vietetään 7.-13.11.2016. Lisää tietoa viikon teemasta ja puheeksioton hyvistä käytännöitä löydät täältä.

Ihan pihalla – Opinnot alkavat

Lauma nuoria seisoo työpaikkani pihassa Humanistisen ammattikorkeakoulun Jyväskylän TKI-keskuksen pihassa Kankaalla. Jyväskylän ammatillisen oppilaitoksen luovan alan aloittavat opiskelijat ovat opettajiensa kanssa tutustumassa uuteen oppilaitokseensa. Mietiskelin, millaisia nuoria tuo lauma pitää sisällään ja mitä heillä on edessä.

Osa ammatillisen koulutuksen aloittavista nuorista on ensimmäistä kertaa muuttanut pois kotoa. Kaikilla on uusi opiskeluryhmä, joka tarkoittaa väistämättä kaveripiirin uudelleenrakentamista ja oman roolin muodostamista uudessa ryhmässä. Uudella paikkakunnalla ei ole montaa tuttua ihmistä, kaikki paikat ovat vieraita ja tuttuja aikuisia ei välttämättä ole ympärillä. Ohjatut harrastukset ovat jääneet kotipaikkakunnalle ja uudessa opiskelukaupungissa on löydettävä mielekästä tekemistä – oli se sitten vanhaa tuttua tai jotain uutta. Missä on kuntosali entä parkour-paikka? Mitä teen kun opiskelupäivä on ohitse? Minne menen ja kenen kanssa?

Uuden edessä

Nuorella opiskelijalla on opintojen alkaessa käsillä uusi elämä ja hyppy itsenäistymiseen. Nuoren huoltajat ovat kenties satojen kilometrien päässä ja suhde on muuttunut etäsuhteeksi ainakin arkipäivien ajaksi. Vanhempien tukimahdollisuudet ovat rajalliset kun käytössä on vuorovaikutukseen puhelin, some-viestimet ja Wilma-järjestelmä, joka kertoo nuoren opintojen sujumisesta.  Vanhemmalla on nuoren sana tietonaan siitä, mitä hänelle kuuluu ja miten arki sujuu. Nuoren elämästä opintojen osalta saa tietoa Wilmasta, ja tarvittaessa ryhmänohjaajalta. Vanhempien tuki on tärkeä, vaikka suhde onkin etäsuhde.

Vapaus tuo valtaa (ts. vähemmän vanhemman kontrollia) tehdä asioita omin päin, mutta samalla olisi nuoren otettava vakavasti myös vastuu. Vastuu omista valinnoista on nyt entistä enemmän itsellä. Uuden edessä olevalla nuorella on monia päihteiden käyttöön liittyviä riskitekijöitä ympärillään. Koulu ei kiinnosta pätkääkään ja ala valinta tuntuu ihan väärältä, helpompaa on olla poissa koulusta. Opinnot tuntuvat vaikealta, eivätkä opinnot suju, koulumenestys on heikkoa. Uusia kavereita ei oikein löydy ja ryhmään hyväksyneillä kavereilla on myönteinen suhtautuminen päihteisiin. Ei ole ketään kenelle puhua kurjasta olosta, kun ketuttaa ja nyppii. Kaupungilla pyöriessä rahat kuluu nopeaa.

Oppilaitoksen henkilökunnalla, opiskelija-asuntoloiden ohjaajille, nuorisotyön kuin harrastustoiminnan toimijoilla on suuri rooli tukea nuorta mielekkäissä hyvinvointiin liittyvissä valinnoissa sekä tukea ryhmien rakentumisessa. Opettajat tekevät tärkeää työtä opettamisen ohella, ja muodostavat muualta tulleelle nuorelle sosiaalisen verkoston, jotta nuori pärjäisi opinnoissaan. Olennaista on vahvistaa suojatekijöitä, että aloittavat opiskelijat eivät joutuisi solmuun sosiaalisissa suhteissaan, opinnoissaan ja vaikeuksien myötä turvautuisi päihteisiin. Ja vaikka vaikeuksia tulisikin eteen, opiskelijoilla on oltava tiedossa, mistä saa apua ja tukea. Yksin ei tarvitse pärjätä! Nuoren osallisuuden tunteeseen panostaminen yhteisössä on halpaa ehkäisevää työtä syrjäytymiseltä. ”Ketään ei kiinnosta”, ”Kuka musta nyt välittäisi?” -tunteita ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan. Yhdessä tekeminen on tärkeää. Olipa sitten pihassa koriskenttä, oppitunneilla ryhmäharjoituksia tai henkilökunnan, ”mitä kuuluu?” -kysymykset, joiden myötä kuulumisen tunne saa elintilaa. Oppilaitoksissa on suuri massa opiskelijoita ja henkilökuntaa. Massaan voi kadota kuka tahansa nuori tai aikuinen, jos ei muista vuorovaikutusta ja pidä silmiä sekä korvia auki. Hymyn heittäminen ei maksa mitään.

Kavereita ja kivaa tekemistä

Monessa toisen asteen oppilaitoksessa ryhmäytetään vähintään aloittavia ryhmiä ja ryhmänohjaajat ovat saaneet koulutusta sekä lisää valmiuksia kohdata nuoria ryhmänä ja tunnistaa ryhmädynamiikan rakentamiseen liittyvät ainekset. Esimerkiksi EHYT ry on kehittänyt Ryhmäilmiö -työkalun. Tunnetaidot ja mielenhyvinvoinnin asiat ovat nähty tärkeinä niin yksilö- kuin yhteisötasolla. Monilla oppilaitoksilla on kehittämistyötä yhteisöllisyyden eteen, jonka myötä esimerkiksi on palkattu nuorisontyöntekijöitä. Oppilaitosten ovet ovat avoinna seuroille, järjestöille ja nuorisotoimelle, joiden toivotaan esittelevän toimintavaihtoehtoja nuorille opiskelupäivän jälkeiseen elämään. Nuorisotyöltä ja kolmannelta sektorilta toivotaan myös yhteistyötä opiskelupäiviin. Ammatillinen osaaminen on paljon muutakin kuin alaan liittyvää substanssiasiaa.

Katson uudelleen ikkunasta. Lauma nuoria opettajineen on kadonnut. Kaksi nuorta kävelee pois oppilaitoksen pihalta. Heillä näyttää olevan hauskaa – kaksi kaverusta.

 

Positiivisen ajattelun taito

On monenlaisia kampanjoita hyvän puhumisesta joko kasvotusten tai selän takana. Positiivisten asioiden korostamiseen ei liity mitään riskejä, mutta mahdollisesti suuria hyötyjä. Positiivinen ajattelu ei ole pelkkää höttöä ja kieltäytymistä nähdä ongelmia.

Hyvän puhumisessa on ajatuksena puhua positiivisesti. Päihteistä ja nuorten päihteiden käytöstä viestitään edelleen usein negatiivisten tilastojen ja teemojen valossa, kun pyritään pitämään nuoret erossa päihteistä. Vanha asia, mutta toistamisen arvoinen: Olisiko tilastojen positiivisesta puolesta viestintä yksi käänne kasvattaa nuorten päihteettömyyttä? Tietysti positiivisuus ei ole niin mediaseksikästä ja myyvää, mutta muutos otsikointiin on mahdollista. Ongelmilla ja vaikeilla asioilla saa toistaiseksi enemmän huomiota ja rahakin heltiää herkemmin – valitettavasti. Ihmisiin voidaan kuitenkin asennetasolla vaikuttaa hyvin pitkälle. Jos päihteettömyyteen liittyviä valoisia ja hyviä asioita lisättäisiin puheissa, siitä kasvaisi ennen pitkää isompi virta, joka toisi nuorille parempia edellytyksiä elämään sekä kannustaisi päihteettömyyteen. Jopa yli 18 vuoden maagisen iän, kun lain mukaan kaikki laissa kieltämättä jätetyt päihteet ovat vapaasti käytettävissä.

Ehkäisevässä päihdetyössä on kysymys asenteisiin vaikuttamisesta. Jokainen nuorten kanssa työskentelevä voisi aina toisinaan hetken pohtia omaa vaikuttamistyötään. Millaista vaikuttamisviestintää käytät nuoriin? Entä päättäjille ja sidosryhmille? Onko viestintä positiivista päihteettömästä elämästä? Positiivista vaikuttamisviestintää on esimerkiksi, että pyritään vaikuttamaan nuorten valintoihin, jotta ne olisivat oman hyvinvoinnin kannalta järkeviä sekä viestiä tekijöistä, jotka edistävät nuorten hyvinvointia. Samalla yritetään vaikuttaa julkiseen keskusteluun päihdekulttuurista.

Mitä sinä sanoisit, jos pyyntönä olisi puhua hyvää ehkäisevästä päihdetyöstä? Preventiimi kysäisi asiaa, ja nuorisoalan ammattilaiset saivat antaa äänensä keväisellä Allianssi-risteilyllä.

 

Puhu hyvää ehkäisevästä päihdetyöstä

Ehkäisevässä päihdetyössä on roppakaupalla hyvää – siitä ei ole epäilystäkään, kun lukee nuorisoalan ammattilaisten Preventiimin ständillä kirjaamia vastauksia. Nostan vastauksista pari hyvyyden sisällöistä kertovaa teemaa, joista vastaajat kirjoittavat: yhdessä tekeminen ja osa tavallista arjen työtä.

Yhdessä tekeminen on antoisaa ammattilaisille ja antaa enemmän nuorille. Kaikki tekevät ehkäisevää päihdetyötä, ja yhdessä tekemällä eri toimijoiden kanssa se tuottaa eniten hyvää. Esiin nostettiin toimivia yhteistyöverkostoja- ja ryhmiä. Yhteiseen työhön liittyy osaamisen jakaminen, joista oli myös monia mainintoja. Innostun tästä kovasti, että hiljainen tieto saadaan näkyväksi ja hyvät käytännöt sekä menetelmät vaihtuvat, mutta myös ammatillinen identiteetti vastuullisena päihdekasvattaja saa tarvitsemaansa ravintoa. Toivottavasti näin on monessa organisaatiossa. Ovatko sinun verkostosi kunnossa? Teepä tsekkaus ja varaa aikaa huollolle, jos näyttää, että siihen on tarvetta.

Ehkäisevä päihdetyö on osa tavallista arjen työtä – ei mitään rakettitiedettä, vaan hyvin matalalla kynnyksellä toteutettua työtä tarvittaessa tai sitten intensiivistä riippuen tavoitteista, työnkuvasta ja resursseista. Tekemisen tasoja on erilaisia. Arjen työ on kohtaamista, kuulemista, kiinnostusta, mahdollisuuksien luomista sekä keskustelua. Se on hyvää, kun ehkäisevä päihdetyö ei ole mitään extraa omassa työssä. Hyvää on, että saa olla läsnä nuorten kanssa, antaa toivoa ja vaihtoehtoja sekä olla luotettava aikuinen. Luotettava aikuinen on valmis keskustelemaan nuorten kanssa myös päihteistä, ja nappaa kiinni sopivalla tyylillä eri keskustelutapoja sisältävästä rekisteristään. Onko tarpeen jakaa oikeaa tietoa vai saada nuori ajattelemaan omia arvojaan sekä toimintansa syy-seuraussuhteita? Keskustelutyyli valitaan tilanteen mukaan, riippuen nuoren tarpeesta ja suhteesta päihteisiin. Nuoren kuulemiselle on oltava herkillä ja tehtävä tyylivalinta tarpeen mukaan. Kyseessä on oikeanlainen kohdentaminen. Ehkäisevä päihdetyö on toimintaa, tekemistä ja niin aikuisen kuin vertaisryhmässä ystävien seuraa nuorille. Hyvää on se, että se tuottaa iloa ja samalla hyvinvointia niin keholle, mielelle kuin ympäristölle.

 

Maaperä unelmille

Summa summarum: Ehkäisevä päihdetyössä on hyvää se, että se soveltaa positiivista psykologiaa. Keskitytään vahvistamaan nuorten vahvuuksia, etsitään elämän tärkeitä ja mielekkäitä asioita, pohditaan voimavaroja ja selviytymiskeinoja tiukan paikan tullen ja harjoitellaan nauttimaan elämästä myös silloin kuin muutokset koettelevat. Nuorisoalan toimijoiden hyvä ja iloinen tehtävä on olla mukana rakennustalkoissa nuorten elämän ympäristöissä, joissa nuoret voivat toteuttaa itseään ja saavuttaa unelmiaan.

 

Terveisin,

Marjo Kolehmainen