Mitäs viserrät.. eiku viestit?

Hyödynsin viimeisen vuoden aikana mahdollisuutta ottaa työstä opintovapaata ja keskittyä oppimaan uutta. Opiskelut veivät minut tutkailemaan lähemmin viestintää: mitä viestintä käytännössä on, millaisia taitoja kannattaa viestinnän osalta petrata ja millaisia teoreettisia näkökulmia niin arkisen kuin organisaatioissakin tapahtuvan viestinnän taustalla on.

Opinnot kuljettivat ajatukseni sisällöllisesti usein kauas nuorisoalasta ja ehkäisevästä päihdetyöstä. Opiskelun kautta silmäni kuitenkin aukesivat yhä enemmän sen suhteen, että ehkäisevä päihdetyö, jos mikä, on vahvasti juuri viestintää.

Meitä on joka junaan – ja niin on viestintääkin

Pureskellaanpa edellistä väitettä hitusen pienempiin osiin. Ehkäisevällä päihdetyöllä halutaan vaikuttaa siihen, millaiset tiedot, taidot ja asenteet nuorille kehittyy suhteessa päihteisiin ja omaan elämään laajemminkin. Tätä vaikuttamista tehdään VIESTIMÄLLÄ nuorille arvoista, faktoista, vaihtoehdoista ja valinnan mahdollisuuksista lukemattomin tavoin.

Viestimme nuorille päihdeteemoista kasvokkaisissa kohtaamisissa, tapahtumissa, oppitunneilla, julisteilla ja esitteillä, kampanjoilla, sosiaalisen median postauksilla sekä chatviesteillä. Sanoin, kuvin, draaman keinoin. Pitkäkestoista ohjaamista ja innostamista vaativissa projekteissa tai siinä yksittäisessä ohikiitävässä hetkessä, jolloin sattuu törmäämään tuttuun nuoreen katuvilinässä. (Päihde-) kasvatustilanteet ovat siis perusluonteeltaan viestinnällisiä.

Oivasta suunnittelusta kelpo toteutukseen

Myös rakenteellisesti ehkäisevän päihdetyön ja viestinnän suunnittelu muistuttavat toisiaan hämmästyttävän paljon: molempien osalta on tiedettävä

1) Mitä tavoitellaan, mitä halutaan saada aikaan?

2) Kenelle viesti (työ) kohdennetaan, keneen halutaan vaikuttaa?

3) Millä tavalla viestitään (toimitaan), jotta tavoite saavutetaan parhaiten? ja

4) Miten arvioidaan viestinnän (työn) onnistumista ja laatua?

Nuorten parissa toimittaessa, samoin kuin kaikessa viestinnässä, on myös huomioitava eettisyys: vaikuttamaan ei voi pyrkiä aivan millä keinolla hyvänsä. Ylhäältä alaspäin suuntautuva viestintä ei yleensä kohtaa nuorta, vaan on mietittävä, millä tavalla nuori voisi vaikuttaa tilanteen (tai viestin) kulkuun ja kokea osallisuutta. Monta samansuuntaista viestiä useasta vinkkelistä ja eri lähettäjiltä saa sekin yleensä vastaanottajassa aikaan suuremman vaikutuksen kuin yksi ja ainoa kerran vuodessa ulos pullautettu sanoma.

Tehtäisiinkö blogi vai vlogi?

Nuorisoalan toimijat törmäävät tässä ajassa kerta toisensa jälkeen kysymykseen: missä nuoret ovat? Missä he tänään viettävät aikaansa ja mahtavatko he löytyä sieltä vielä ensi viikollakin? Nuorten suosimat hengailu- ja viestintäympäristöt ja -välineet vaihtuvat tämän tästä, ja perässä on yritettävä pysyä. Mentävä sinne ja viestittävä siellä, missä nuoret kulloinkin ovat.

Yleisesti ottaen viestinnän alalla etsitään vastausta täsmälleen samaan probleemaan: millä viestintäkanavalla nuoret ovat ja millaiset sanomat herättävät heidän kiinnostuksensa, koskettavat, juuri nyt?

Viestintä on muuttunut viime vuosikymmeninä yhä kuvallisemmaksi. Kuva tehoaakin usein paremmin kuin useampi sata sanaa. Selfiet, videot ja vlogit ovat monelle nuorelle tärkeitä itseilmaisun tai identiteetin muodostuksen välineitä. Yhtä lailla nuorten parissa toimivien on ollut opittava tuottamaan kuvallisia viestejä, vieläpä sellaisella ”kuvakielellä”, joka on nuorille läheistä, ajatuksia herättävää ja vaikuttavaa.

 

Härkää sarvista, sano!

Ehkäisevään päihdetyöhön sisältyvä viestintä on mukavan haasteellista, mutta siinä, kuten työssä ylipäätään, voi aina kehittyä taitavammaksi. Kannattaa seurailla viestinnän saloihin perehtyneitä kollegoja, ja ehkä myös joitakin viestinnän erityisasiantuntijoita, ja poimia heidän parhaat jipponsa talteen.

Lopuksi viestintäajatusten herättelyyn oiva blogiteksti viime syksyltä nuoriin kohdistuvan someviestinnän maailmasta. Siinä päästään sisään EHYT ry:n verkkopedagogi Minna Lehtisen seikkailuihin Snapchatin syövereissä. Minnan vinkit sopivat hyvin myös muissa somepalveluissa sovellettaviksi. Ja eikun viestimään!

 

Terveisin, 

Mari Tapio, suunnittelija, Preventiimi/HUMAK, 21.8.2017

Mehukkaat opiskelijabileet hakusessa!

Preventiimin Puhukaa meillekin päihteistä! – seminaarissa loppukeväällä mietittiin muun muassa opiskelijoiden ehkäisevää päihdetyötä ja sitä, miten heidän opiskelukykyään ja opinnoissa mukana pysymistä voitaisiin tukea. Preventiimin Taloustutkimuksella teettämän tutkimuksen mukaan nuorista aikuisista (18–29-vuotiaat, 704 vastaajaa) 79% koki, että ympäristö (vallitsevat asenteet, media, kaverit)  ohjaa heitä päihteidenkäyttöön. Yli puolet koki, että päihteidenkäyttö jossain määrin kuuluu nuorten aikuisten vapaa-aikaan. Noin puolet vastanneista oli ollut jonkin verran tai hyvin huolissaan joko omasta tai jonkun läheisen päihteiden käytöstä. (Tutustu.)

SAMOK ry:n edustaja Jyri Niemi oli mukana seminaarissamme keskustelemassa opiskelijakuntien tärkeästä työstä opiskelijoiden, nuorten aikuisten mukana pitämisestä opiskeluissa. Opiskelun tiivis tahti voi kuormittaa jaksamista, eikä runsas alkoholin käyttö ole välttämättä hyvä yhtälö mukana pysymiselle. Juominen näkyy kuitenkin usein opiskelijoiden illanvietoissa, jo siksikin, että myynnin kautta voidaan osittain rahoittaa toimintaa. Ja jos halutaan vaikka järjestää opiskelijatapahtuma ravintolassa, niin ravintolaomistajat ymmärrettävästi eivät innostu juurikaan asiakkaista, jotka eivät osta ravintolan tuottoisimpia tuotteita. Seminaaritilaisuudessa keskusteltiinkin siitä, millaisia muita ideoita tähän voisi keksiä.

Opiskelijabileet – solahtaako jokainen joukkoon?

Miten saataisiin aikaan se, että päihtyminen opiskelijabileissä ei olisi normi, ja että mukaan voisi lähteä kynnyksettömästi sellainenkin, joka mieluummin ei juo? Jos aidosti halutaan tukea opiskelijoiden päihteetöntä hyvinvointia, niin silloin on vain mietittävä kaikki ne keinot, joilla sitä voidaan helpottaa. Pitää ylittää ne esteet, joihin juomatta pysyminen voi törmätä.

Koen tässä vahvan yhtymäkohdan siihen, miten nykyään itse arvioin illanviettoja, joihin saan kutsun. Pitkällisen migreenitaustan omaavana lähes päihteettömänä olemisesta tuli vuosien mittaan oma normi, sillä vapaapäiviään ei vain halunnut valuttaa kuolettavaan oksenteluun juomisen laukaiseman migreenin saattamana. Listaan alla muutamia arviointikriteerejä, jotka nousevat mieleen. Voin kuvitella, että eri syistä päihteettömänä viihtyvät opiskelijat pohtivat hyvin samankaltaisia asioita opiskelijabileisiin lähtiessään. Puhumattakaan heillä tähän päälle tulevista paineista siitä, jos on vasta aloittanut opiskelut, ja on palava halu päästä mukaan yhteisöön, joka tukee myös opintovuodet opinnoissa pärjäämistä.

  • Onko tilaisuudessa jotakin muuta juomaa, vaikka alkoholittomia drinkkejä tai edes mehua? Pitääkö tätä erikseen pyytää ja valintaa perustella?
  • Onko illassa helppoa olla mukana, vaikka ympärillä olevat päihtyvät? Onko ohjelmassa jotakin kivaa, johon voi osallistua, (kaikki tanssimisesta vaikka visailuihin jne.), ettei tarvitse vain jumittaa pöydässä kuuntelemassa ördailua.
  • Jos tuon ilmi juomattomuuden, tarvitseeko siitä kuunnella kuittailua, vitsailua tai kyselyjä terveydentilasta tai mahdollisesta raskaudesta (onneksi oma lähestyvä keski-ikä on jo vähentänyt viimeistä).
  • Entäpä jos sittenkin haluaisinkin ottaa pari? Voinko vaihtaa mieltäni kesken illan, vai saanko kummastuneita katseita ja joudunko taas vastaamaan kysymyksiin.

Mikä tukee opintojen alussa yhteishenkeä?

Toteutimme keväällä Humakissa amk-opiskelijoille hyvinvointipajan, jossa kerättiin ajatuksia ja kokemuksia siitä, mikä auttoi opiskelijoita tutkinnon alkuvaiheessa pääsemään sosiaaliseen yhteisöön mukaan. Vastaukset jakautuivat selkeästi henkilökohtaisten ominaisuuksien tai aktiivisuuden sekä toisaalta oppilaitosyhteisön järjestämien toimien kesken. On mielenkiintoista, että kummassakaan listassa ei näkynyt alkoholi millään tavalla. Juomista ei listattu olennaiseksi ryhmäytymisen edistäjäksi, eikä sitä ainakaan suoraan toivottu yhteiseen toimintaan.

Omaa panosta, aloitteellista mukaanpääsyä helpottamaan opiskelijat listasivat ja kehottivat olemaan aidosti kiinnostunut muita kohtaan, etsimään yhteisiä asioita ja pitämään positiivista asennetta yllä. Avoimuus, hymyt, ennakkoluulottomuus, sekä luottamus toisiin ja tilan antaminen olla oma itsensä näkyivät vastauksissa. Kukaan osallistujista ei kirjoittanut, että ota vähän rohkaisuhuikkaa, tai edes, että mene tupakkapaikalle kuulemaan uusimmat jutut.

Oppilaitoksen taholta toivottiin yhteistä tekemistä, illanviettoja, yhteistä ruokailua, teemajuhlia sekä kaikkien mukaan ottamista tehtäviin, jotka ovat hauskoja. Vastauksissa arvostettiin perinteisiä ryhmäytysohjelmia nimileikkeineen ja ryhmäharjoitteineen, ja yleensäkin yhdessä tehtyjä asioita niin koulussa kuin sen ulkopuolellakin oli mainittu. Koulun panostus kaikkien mukaan ottamiseen ja samanarvoisuuteen sekä tutoroinnin ja opiskelijakuntatoiminnan merkitys oli myös tärkeää opiskelijoille. Juominen loisti vastauksissa poissaolollaan.

Tästä huolimatta alkoholi helposti yhä päätyy osaksi illanviettoja (mikä toki ei ole sinällään paha asia, jos vaihtoehtojakin on tarjolla). Viimeksi vastatessani Preventiimin toimintaa koskevaan amk-opiskelijoiden tekemään haastatteluun, tuli opiskelijalta spontaani kommentti ”niin onhan se kyl aikamoista, et miten kosteita noi meidänkin bileet on, ehkä vähän jotain teemaa on keksitty, mutta pääpointti on kuitenkin oikeestaan vetää viinaa”.

Kaikki keinot mietintään

Opiskelijakuntien toiminnalla ja viesteillä on valtavan suuri merkitys sille, koetaanko mahdolliseksi tulla mukaan selvin päin. Onkin merkittävää, että SAMOK:lla ja varmasti muuallakin on havahduttu huomaamaan päihteet opiskelijoiden jaksamisen ja hyvinvoinnin haasteena. Voisiko jokaisessa tapahtumakutsussa näkyä, että selvinpäin on erittäin jees tulla mukaan? Entä voisiko tähän esimerkiksi saada sponsoreita mukaan, vaikkapa it-alan firmoista arvontapalkinnoksi tablettia tms. ja järjestää isoissa illanvietoissa selvänä pysyvien kesken arvonta?

Jokin täky, jonka avulla bileissä voi rohkeasti pysyä selvänä, voisi tuoda sen pikkuhiljaa aivan tavalliseksi asiaksi. Jospa yrityksiä voisi vaikka kiinnostaa saada nimensä tunnetuksi sosiaalisesti vastuullisena, nuorten aikuisten päihteetöntä hyvinvointia aktiivisesti edistävänä toimijana (anyone?).

Kaikki mahdolliset tavat, jotka tekevät opiskelijoiden juhlimiskulttuurista vähemmän huuruista ja antavat tilaa erilaisille valinnoille, on plussaa. Jatketaan mehukkaampien ideoiden kehittelyä. Turvallista ja hyvin jaksavaa syyskautta kaikille!

Terveisin, Heidi Odell, suunnittelija, Preventiimi/HUMAK, 7.8.2017

Oivalluksia

Aurinkoinen Amsterdam otti avosylin vastaan Preventiimiverkostolaisten 20 hengen ryhmän, joka kävi toukokuussa tutustumassa Hollannin tapaan tehdä ehkäisevää päihdetyötä nuorten parissa. Matkalaisissa syntyi muutaman päivän aikana monia oivalluksia, joista tässä muutama.

Yllättäviä päihdeilmiöitä

Monella matkaan lähteneellä oli toiveena, että vierailut tarjoaisivat välineitä ja ajatuksia etenkin kannabisilmiön kohtaamiseen, Amsterdam kun on tunnettu muun muassa kannabismyönteisyydestään. Kohtaamamme ammattilaiset kuitenkin vain kohauttelivat olkiaan todetessaan, että kannabis ei ole heillä ongelma, eikä siihen sen kummemmin keskitytä. Vaikka kannabis näkyy (ja haisee) etenkin Amsterdamissa ja kadunvarret ovat pullollaan kauppoja, joista ostaa mm. välineitä huumaavien sienten kasvattamiseen, ne eivät ole ilmiöitä, jotka paikallisten nuorten osalta herättäisivät ammattilaisissa huolta. Enemmän heitä puhuttaa alkoholi ja meidän näkökulmastamme yllättävän isoksi huolenaiheeksi noussut ilokaasu.

”Päihdekasvatus ilman vanhempia on turhaa!”

Hollannissa vanhemmat nähdään ehkäisevän päihdetyön avaintoimijoina. Ammattilaisilla on vahva näkemys siitä, että valveutuneet ja asiaan tarttuvat vanhemmat ovat edellytys nuorten päihdeasenteisiin vaikuttamiselle. Vanhemmille tarjotaan tietoa, heidän kanssaan keskustellaan ja heitä osallistetaan. Tämä herätti kiinnostusta ryhmässä suomalaisia, jotka pääosin tekevät päihdekasvatusta suoraan nuoreen vaikuttamalla. Vanhempien roolia ei meilläkään väheksytä, mutta heidän mukanaolonsa ei Suomessa ole itsestäänselvyys ja elinehto, kuten Hollannissa tuntui olevan. Vaikka jäimme pohtimaan keinoja vanhempien mukaan ottamiseen, ryhmässämme toisaalta myös kiiteltiin sitä, että meillä nuori itse on työn keskiössä.

Yhteisöllisyys tuo lisäarvoa

Vanhempien ohella myös yhteisön rooli näyttäytyi suurena. Hyvinvointi, turvallisuus ja viihtyminen nähtiin yhteisön vastuulla olevana asiana, ei vain muutaman yksittäisen toimijan tai organisaation. Tutustuimme muun muassa yhteisötaloon, joka alueen asukkaiden voimin tarjoaa yhteenkuuluvuutta, toimintaa ja toteuttaa käytännössä koko kylä kasvattaa -ajatusta. Oli vaikuttavaa nähdä, miten Suomessa monesti ääneen lausuttu ”ehkäisevä työ kuuluu kaikille” -mantra astui vierailemissamme kohteissa käytäntöön. Yhteisön läsnäolo tuo työhön vielä kourallisen enemmän inhimillisyyttä ja epäilemättä myös lisää sen vaikuttavuutta.

Tutkittua ja arvioitua

Hollannissa ehkäisevä päihdetyö on vierailujemme pohjalta organisoidumpaa kuin Suomessa. Pari tahoa tuottaa menetelmiä ja malleja, joita toteutetaan pääosin kouluissa. Nämä menetelmät ja mallit ovat usein tutkittuja ja arvioituja, mikä herätti pienoista kateuttakin, sillä Suomessa tutkittuja, valtakunnallisesti levitettäviä menetelmiä ei kovin montaa ole. Toisaalta meillä myös ehkäisevän päihdetyön rakenne on erilainen. Ehkäisevää päihdetyötä tehdään eri paikoissa, eri tahojen toimesta, eri kohderyhmille ja eri orientaatiolla, mikä osaltaan aiheuttaa sen, että myös menetelmiä kehitetään tarpeen mukaan. Suomessa on käytössä ehkäisevän päihdetyön laatukriteerit, jotka (ainakin periaatteessa) auttavat jokaista päihdekasvatusta tekevää arvioimaan oman työnsä laadukkuutta. Vaikka lähtökohdat ovatkin hieman erilaiset ja soveltamisen vapaudesta ei ehkä halutakaan luopua, ei liene kiistäminen, että tutkitut ja arvioidut toimintamallit olisivat tervetulleita meillekin.

Avartaminen kannattaa aina

Kuten Preventiimiverkoston matkoilta aiemminkin, sai kotiin tulla taas uusilla ajatuksilla ja tuttavuuksilla varustettuna, hyvästä mielestä puhumattakaan. On tärkeää ajoittain hakea perspektiiviä omaan työhön ja haastaa omia totuttuja toimintatapoja. Aina tuota perspektiiviä ei tarvitse hakea ulkomailta asti, usein riittää ihan vain yhteistyökumppanin tai naapurikunnan toimintatapoihin ja ajatusmalleihin tutustuminen. Riittää, ettei jämähdä!

Terveisin,

Elsi Vuohelainen, asiantuntija, Preventiimi/Humak, 9.6.2017

P.S. Lisätietoa Preventiimiverkoston matkasta Hollantiin tai vierailemistamme kohteista voi tiedustella osoitteesta elsi.vuohelainen(at)humak.fi.

Ihana Robin

Olen uteliaana seuraillut Vain elämää -sarjaa. En pelkästään musiikin takia, vaan myös ruudun taakse välittyvän artistien välisen yhteishengen vuoksi. Artistit pääsevät vähän syvemmälle toistensa elämästä. Ja onhan tällä kaudella ohjelmassa käsittämättömän jäätävän siisti Robin!

Idoli asennevaikuttajana

Olli Lindholm avaa ohjelmassa Robinin päivänä pelin kysymällä, ” Ootko koskaan vetänyt lärvejä?” ”Ei, en oo! Oisko nyt se hetki?” Robin nauraa. Ja niin nauraa koko porukka pöydän äärellä.

Robin on täyttänyt viime vuonna 18 vuotta. Mediassa kuhistaan miten hyväkäytöksinen, kohtelias, välitön ja loistavan positiivinen nuori mies – ja ei käy kieltäminen. Eivät kaikki vedä lärvejä täysi-ikäisyyden kunniaksi, eivät sitä ennenkään, eikä siinä ole nuorten mielestä mitään outoa. (THL, kouluterveyskysely 2015). Kännääminen ei ole enää se juttu päästä zoneen, kuten ehkä ennen oli tai kuten enemmän kilometrejä keränneet aikuiset edelleen olettavat tai pitävät nuorille normina. Nuorista ei ole mitään ihmeellistä, jos rokkari tai poppari on puhdas ja päihteetön, ja eivätkä yhdistä enää päihteidenkäyttöä niin voimakkaasti muusikoiden maailmaan. Monet päihdesekoilleet julkkikset eivät saa nuorten kunnioitusta, vaan enemmän negaa palautetta.

Yhteishenki ei vaadi lärvejä, (sen todistaa myös Vain elämää -sarja itsessään). Kaverit, ystävyyssuhteet ja suosio saadaan muilla konsteilla. Eikä kännikokemus näytä olevan edellytys, että voisi olla niin teinien kuin keski-ikäisten idoli. Voiko olla mahdollista, että suomalainen päihdekulttuuri tapanormeineen lienee muuttumassa Robbareiden kaltaisten aitojen tyyppien kautta? Pointti on myös siinä, että Robin on monen nuoren idoli, ja idoleilla on tunnetusti vaikutusta asenteisiin. Robin on 13–19 vuotiaiden idolilistalla heti tubettajien jälkeen sijalla seitsemän (Tubecon 2017). Idolien malli esimerkkinä on voimakas: kaikkeen heissä kiinnitetään huomioita: käytökseen, mielipiteisiin, vaatetukseen ja taatusti terve suhtautuminen päihteisiin myös huomataan. Nuorisoidoleita voisi hyödyntää tietoisesti enemmänkin päihdekasvatuskeskusteluissa nuorten kanssa.

Kyllä näytti riittävän keski-ikäisillä ihmettelemistä, kun nuori 18 v. vastasi ihmetellen, mutta tosissaan kieltävästi lärvien vetämiseen ja heitti kysyjälle osuvan kysymyksen perään – huumorilla ja tilannetajulla heitetty kysymys, ”Oisko nyt se hetki?”. Tuli asia selväksi: ei ole tarvetta, eikä kuulu tapoihin, ja eipä ole ollut vielä tilannetta lärveille. Ihan kuin olisin kuullut ohjelmassa kolahduksen, taisivat muusikkoikäpolvien asenteet törmätä. Olisipa ollut mielenkiintoista kuulla keskustelua kunkin artistin asenteista, tavoista, normeista ja arvoista Robbarin kysymykseen. Se ei kuitenkaan tainnut kuulua viihdeohjelman formaattiin. Ja toinen kysymys Robinille liittyi toiseen nuoruutta leimaavaan asiaan, seurusteluun. ”Ja on niitä likkojakin joku ollut”, vastaa tähti vaivautuneesti kiemurrellen. Ilman lärvejä ja vielä ollut likkojakin – ei voi muuta kuin fanittaa, että tämmöisiä nuoria on astunut aikuisuuteen.

Positiivinen ajattelu ja perheen sekä ystävien tuki

Robinin haastatteluita tulkiten hänellä on taitoa puhua asioista, käsitellä puhumalla ikävät asiat, nähdä asioissa valoisat puolet ja uskoa tulevaisuuteen realistisesti. Jokaiselle tulee vaikeita hetkiä ja virheitä sattuu (jo tuohon 18-vuotiaan ikäänkin mennessä), mutta tärkeinä ovat keinot ja tavat, joilla asiat ja tunteet käsittelee. Robin korostaa useasti perheen tukea ja ystävien merkitystä – ihmisiä, jotka ovat häneen luottaneet ja kannustaneet, eivätkä ole jättäneet yksin. Ei ole väärin ja tyhmää, että on valinnut tavakseen elää elämäänsä positiivisesti. Positiivisuus on tarttuva tunne. Positiivinen ajattelu ei sulje pois tunnistamasta ja ajattelemasta ikäviä asioita tai jätä niitä käsittelemättä. Positiivisuus on taito, jolla selviää lärvejä vetämättä vaikeista paikoista.

Olen seuraillut Robinin kuin muidenkin nuorten artistien uraa, ja työni puolesta luonnostaan kiinnostunut nuorisoilmiöistä ja -kulttuurista. Ja toki pidän suomalaisesta popista muutenkin. Hula Hula on taatusti tulevan kesän kuuma kesäbiisi niin nuorten biitsibileissä kuin keski-ikäisten festarimökeissäkin. Musiikin kautta koetaan suuria tunteita, vietetään hauskoja hetkiä yhdessä sekä nautitaan elämästä – kukin tavallaan suhteessa päihteisiin – selvin päinkin on ihan OK. Ai että, kesä on niin tervetullut! Ja kyllä, meinaan mennä myös festareille ja Robinin keikalle.

Olkaa sopivasti onnellisia – aurinkoa teille mahtavat tyypit,

Marjo

Marjo Kolehmainen, suunnittelija, Humanistinen ammattikorkeakoulu/Preventiimi 11.5.2017

 

 

Moi, mitä sulle kuuluu?

Eikö otsikon kysymys tuntunutkin kivalta? Joku on kiinnostunut mitä minulle kuuluu tai kuinka elämässäni voin. Miten näin lyhyt lause voikaan sisältää niin paljon välittämistä? Nämä pienet sanat voivat olla meidän aikuisten elämässä tärkeitä, mutta erityisesti ne ovat sitä nuorille. Aito kiinnostus nuorten elämää ja tekemistä kohtaan viestii välittämisestä. Itse asiassa pelkästään nämä pienet sanat ovat jo välineitä puheeksi ottamiseen, joka helposti koetaan viralliseksi ja hankalaksikin. Puheeksi ottamisen taito onkin itse asiassa rohkeutta välittää ja ennen kaikkea kuulemisen taitoa.

Usein puheeksi ottamisen taustalla on kuitenkin jo herännyt huoli. Silloin kysyjä saattaa pohtia, minkälaisen vastaanoton hän huolen ilmaisemiselleen saa. Aiheuttaako se kenties ei toivotun reaktion, rajoittaako se toimintamahdollisuuksia tai hankaloittaako se suhteita? Vaikka puheeksi ottaminen ja huolen ilmaiseminen saattavat aiheuttaa säröjä suhteisiin tai tuntua vastaanottajasta jossain tilanteessa jopa syyllistävältä, on sen perimmäinen viesti välittämisessä.

On hyvä muistaa, että monesti nuorten kanssa käytävän keskustelun taustalla ei tarvitse olla erityistä huolta. Kaikesta tästä huolimatta nuorten kanssa käytävässä keskustelussa ei aina tarvitse olla huoli lähtökohtana. Riittää kun kysyy tai ihmettelee ja on kiinnostunut.  Keskustelun ei aina tarvitse johtaa jatkotoimenpiteisiin tai konkreettisiin tekoihin. Kanna rohkeasti kortesi puheeksi ottamisen kekoon ja jutustele nuorten kanssa.

Mitenhän sitä sitten voisi nuorilta kysellä tai ottaa puheeksi vaikka päihteiden käytön, vallalla olevan päihdekulttuurin tai siihen liittyvät ilmiöt?

Juttusilla aikuisten kesken

Me preventiimiläiset otimme puheeksi maaliskuisen Nuori 2017 -tapahtumassa vierailleiden kanssa gallupmuotoisena sen, mikä olisi paras tapa ottaa päihteet puheeksi nuorten kanssa. Useaan otteeseen näissäkin keskusteluissa tuli todettua, että puheeksi ottaminen ei ole aina helppoa ja yksinkertaista vaikkakin sen keinot voivat olla hyvinkin arkisia. Tässä niistä muutamia:

  1. Puhu ja kysy suoraan

Suoraan puhumiseen liittyy aina rehellisyys ja avoimuus; asioista puhutaan oikeilla nimillä, ei kierrellen tai kaunistellen, kaikkein vähiten valehdellen. Tätä tapaa tukee etukäteen selvitetty ajankohtainen faktatieto muun muassa päihteistä. Ei kuitenkaan kannata tehdä itselle faktatiedon hallitsemisesta kynnyskysymystä, vaan ottaa asioista tarvittaessa selvää, vaikka yhdessä nuorten kanssa.

  1. Arvosta ja puhu rohkeasti

Tällainen puhetapa ei sisällä uhkailua vaan huolen esittämisen perusteluineen; ”Olen sinusta huolissani, koska…”. Kuuntele myös nuoren perustelut ja arvosta hänen mielipiteitään. Tämä ei tarkoita sitä, että hyväksyisit kaikki hänen tekemisensä esimerkiksi päihteisiin liittyen, vaan kertoo aidosta välittämisen tavasta.

  1. Kysy ohimennen, jutustele ja tartu esille tuleviin aiheisiin

Nuorten kanssa keskustelun aiheisiin on helppo tarttua kuunnellessaan heidän keskinäistä keskustelua; ”Ai olette menossa perjantaina bileisiin, mitäs siellä?” Tartu aiheisiin, jotka kiinnostavat ja puhututtavat nuoria. Tarvittaessa pysy yleisellä tasolla äläkä kysy henkilökohtaisuuksia; ”Käyttävätkö teidän ikäiset nuoret alkoholia?”. Jutustelun pohjana voi käyttää myös esimerkiksi ajankohtaisia lehtijuttuja tai nettiartikkeleita. Niiden pohjalta saattaa olla kevyempi aloittaa keskustelu vakavastakin aiheesta.

  1. Jätä kuulusteleminen

Hedelmälliseen keskusteluun ei kuulu kuulusteleva ote tai itsensä pyhimyksen asemaan asettaminen. On ymmärrettävä, että kaikki tekevät joskus virheitä eikä kukaan ole täydellinen. Käännä kuulusteleva asetelma mieluummin vaikka kannustukseksi tai rohkaisuksi. Kokeile vaikka avata rennosti keskustelu omien aiheeseen liittyvien kokemustesi kautta. Muista kuitenkin oma roolisi aikuisena ja kasvattajana äläkä sorru sankaritekoihin mahdollisissa nuoruuden rillutteluissa.

  1. Valjasta vertaiset mukaan keskusteluun

”Se on jotenkin uskottavampaa kun se on ollut samassa tilanteessa ja on saman ikäinenkin.” Nuorten keskinäiset keskustelut voivat olla mahtavaa maaperää puheeksi ottamiseen. Vertaisten yhdessä jakama elämäntilanne ja todellisuus tekevät keskustelusta uskottavan.

 

Nuorten kanssa käytävät päihdeaiheiset keskustelut ovat tärkeitä. Vaikka tilastot ja uutiset kertovat yhä useampien nuorten käyttävän alkoholia entistä vähemmän, ovat esimerkiksi kannabikseen liittyvät asenteet muuttuneet löyhemmiksi. Tämä muistuttaa meitä aikuisia päihteisiin liittyvän keskustelun ylläpitämisestä. Nyt vapunkin lähestyessä ei ole lainkaan pöllöä kysyä nuorten siihen liittyvistä suunnitelmista!

 

Mukavia yhteisiä jutusteluhetkiä toivotellen

Noora Paakki

Suunnittelija, Preventiimi/Humak 25.4.2017

 

 

 

 

 

Ennen oli kaikki pahemmin

Preventiimi-blogissa pohdiskeltiin viimeksi ansiokkaasti, millaisia haaveita ja toiveita kohdistaa tämän päivän ja tulevaisuuden ehkäisevälle päihdetyölle. Päihdekulttuurit arvoineen ja rajoituksineen eivät kuitenkaan synny tyhjästä, vaan ovat osa tuhansien vuosien kulttuuriperintöä. 2000-luvun kansalainen, kuluttaja tai päihdekasvattaja kokee helposti lähinnä ylemmyydentunnetta verratessaan itseään haitoista tietämättömään tupakoijaan tai epäeettistä valistusta tarjoavaan esivanhempaansa.

Onko menneestä oppiminen pelkkä kulunut klisee?

Ei todellakaan. Historian äärelle pysähtyminen osoittaa, että historiallisen jatkumon valossa terveydellisillä ja tilastollisilla faktoilla itsessään on ollut hyvin vähän tekemistä päihdetrendien todellisen muutoksen kanssa. Tueksi väitteelleni esitän kahden eri riippuvuustuotteen tiivistetyn elämäntarinan Suomessa.

Tupakka – arkituotteesta arkkiviholliseksi

Tupakan historia länsimaissa on kaverinsa alkoholin tarinaa lyhempi mutta sitäkin intensiivisempi. Tupakka rantautui Suomeen 1600-luvun kuluessa mutta vasta 1900-luvun teollisten savukkeiden myötä sen käyttö laajeni kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Lasten tupakointia pidettiin 1900-luvun alussa lähinnä hellyttävänä. Toisen maailmansodan seurauksena lähes KAIKKI miehet tupakoivat ja 1960-luvulta lähtien naiset aloittivat tilastoissa kirimisen.

No, jokainen meistä on oppinut, miten voimakas riippuvuuden aiheuttaja nikotiini on. Käytännössä tupakoinnin riippuvuusriskin olisi siis pitänyt periytyä meistä jokaiselle ylisukupolvisesti, vaan näinpä ei käynytkään. Tupakointikäyrät ovat osoittaneet alaspäin 1970-luvulta lähtien, poliittisten päätösten tukiessa tupakoinnin rajoituksia. Rajoituksia on perusteltu ennen kaikkea nuorille ja ympäristölle aiheutuvilla haitoilla ja vaikuttamiskampanjoissa lapsia ja nuoria on hyödynnetty paitsi kohteina, myös aikuisten omantunnon ja syyllisyyden herättäjinä. Viime vuonna hyväksytty tupakkalaki oli järjestään kuudes tupakointia kiristänyt säädös – joista jokainen on suitsinut tupakoinnin reunaehtoja entisestään.

Alkoholi – se kiva kaveri

Alkoholin historian sanotaan olevan suunnilleen yhtä pitkä kuin koko länsimaisen kulttuurin. Alkoholin kohdalla juomakulttuurin, haittojen paheksunnan ja yhteiskunnan suhde on siis huomattavasti syvempi ja kompleksisempi kuin tupakan. Alkoholin rooli ja julkisuuskuva olikin 50-luvulla huomattavasti negatiivisempi ja arvolatautuneempi kuin tupakan. Siinä missä tupakka oli harmiton, arkinen kaveri, alkoholin ostoa suunniteltavan oli asioitava nöyränä, kortti kourassa valtiollisen liikkeen tiskillä. Naiset, lapset ja nuoret olivat se ryhmä, joiden ajateltiin kärsivän alkoholista niin suoraan kuin välillisestikin – ja jonka suojelemisella myös yhteiskunnalliset rajoitukset perusteltiin.

Alkoholin kohdalla tulevat vuosikymmenet ovat sen sijaan olleet yhtä nousukiitoa. Vapaa 60-luku vapautti myös keskioluen ruokakauppoihin ja samalla myös ajatuksen alkoholista elintarvikkeena. Myös poliittinen ilmapiiri on pääsääntöisesti suosinut alkoholin käytön vapautusta. Siinä missä tupakkalainsäädännössä on tehty jatkuvia kiristyksiä, jokainen alkoholilain muutos on lisännyt alkoholin saatavuutta.

Mites tämä nyt näin meni?

Miksi alkoholin ja tupakan käyttötilastot ja käytön ohjaus ovat kulkeneet näin erilaisiin suuntiin? Haittatilastoihin olisi helppoa vedota, mutta THL:n mukaan tällä hetkellä sekä alkoholin että tupakan aiheuttamat välittömät haittakustannukset liikkuvat vuosittain noin 1,5 miljardissa. Riippuvuudestakaan on vaikea löytää selitystä tälle kehitykselle. Tupakoinnin kohdalla tapa- ja aineriippuvuuden esitetään olevan niin voimakas, näin merkittävää tupakoinnin vähentymistä voidaan pitää addiktion näkökulmasta lähes ihmeenä.

Ratkaisu löytyneekin paljon syvemmältä: kulttuurisesta suhteesta ja siihen vaikuttamisesta. Siitä, millaisia mielikuvia tiedostamatta tai tiedostaen ylläpidämme, millaista kuvaa luomme mediassa tuotteista ja niiden käytöstä, miten eri auktoriteetit haittojen torjuntaan panostavat ja millaiset arvot ja asenteet meitä todellisuudessa ohjaavat.

Pojat makeis- ja savukeautomaatilla
Kanerva Teuvo, kuvaaja 1957–1961
Historian kuvakokoelma, Museovirasto – Musketti

Mikä kaikista tärkeintä, kaikki nämä vaikuttavat taustalla myös silloin, kun ehkäisevällä päihdetyöllä pyritään tuottamaan vaikutuksia niin yksilöön kuin yhteiskuntaan. Tämä ei koske vain meitä itseämme, vaan puheemme ja arvomme kohtaavat aina myös samassa kulttuurissa elävät lapset ja nuoret.

Haaveilu ja ennen kaikkea tavoitteiden asettaminen onkin kehittämisen ja kehittymisen näkökulmasta elintärkeää, mutta joskus on uskallettava katsoa myös taaksepäin. Olisi syytä pohtia, miksi kehitys on ollut sellaista kuin se on ja ennen kaikkea mitä meidän pitäisi ymmärtää päihteiden, ihmiskunnan ja ehkäisevän työn suhteesta, jotta viimeinen olisi eettistä, vaikuttavaa ja ylipäätään järkevää – niin nykyisen kuin tulevankin päihdekulttuurin näkökulmasta.

 

 

 

Helena Sipiläinen

Suunnittelija, Preventiimi/Humak, 12.4.2017

 

Nuoria kohtaavan ehkäisevän päihdetyön haavehattaroita

Tiedättekö sen tunteen, kun joskus ajattelee, että omalla työalalla tietyt asiat ovat menneet jo eteenpäin? Ja sitten törmääkin erilaisiin takapakkeihin matkan varrella. Niitä tulee vastaan toisten kertomina kokemuksina tai niitä voi lukea rivien välistä  vaikka seminaaripuheenvuoron yhteydessä, tai sitten niitä osuu omalle kohdalle jossakin yhteydessä aivan sattumalta. Näkee tai kuulee tilanteen, jossa asiat eivät sujukaan; yhteistyö tökkii, työpaikalla on joku vastahangassa tai muuten vain asiat eivät etene, tai vihoviimeisenä tulee äkkikeikkoja, kun jossakin on unohdettu suunnitella ajoissa.

Joka kerta sitä toivoo, että jonakin päivänä asiat sujuvat ja ovat upeasti joka puolella. Työssä on hyvä unelmoida. Itse haaveksun ehkäisevän päihdetyön toteutumisesta suunnitelmallisesti ja varhain kaikessa nuorten kohtaamistyössä, mahdollisimman monipuolisena, positiivisena sekä värikkäästi tehtynä juttuna.

Suunnitelmissa   

Omissa haaveissani ehkäisevä päihdetyö nuorten parissa olisi vieläkin suunnitelmallisempaa. Se ei jäisi missään enää lyhytjänteisiksi kertapläjäyksiksi ja/tai pelkästään syntyneeseen huoleen puuttumisen toiminnoiksi. Se näkyisi toimintasuunnitelmissa huoleen tarttumisen interventio-ohjeiden lisäksi suunniteltuna ja aktiivisena päihteettömän hyvinvoinnin tukemisena kohtaamisissa. Käytännössä se toteutuisi esimerkiksi säännöllisenä tapana ja herkkyytenä ottaa aihe puheeksi jo paljon ennen huolta, vaikkapa arjen uutisia ja ajankohtaisia juttuja hyödyntäen. Aihe ei enää näkyisi poissaolevana suunnitelmissa, kun kerran niin moni muukin hyvinvointiin liittyvä teema on onnistuneesti leivottu kasvatustyöhön läpileikkaavasti. Ajatella, jos koulujen, harrastepaikkojen tai vaikka nuorisotilojen  työpalavereissa ei koskaan enää tarvitsisi kuulla ”Ai niin, mutta ne päihteet, kukas me pyydettäisiinkään puhumaan” tai ”Kukas pääsisi vetämään ylihuomenna vetämään päihdekasvatustunnin” – lauseita, kun aihe olisi ollut jo pidempään ihan luonnollinen keskustelunaihe ja suunniteltu osa kasvatus-, ohjaus-, ja neuvontatyötä.  Ja mikä parasta, tämä aihe näkyisi lunnollisena osana myös sellaisissa seminaaripuheenvuoroissa, joissa esitellään nuorten hyvinvoinnin edistämisen keinoja eri organisaatioissa.

Kohtaamisessa

Haaveissani ei myöskään enää olisi tilanteita, jossa aikuiset yhä haluavat ”pelästyttää nuoret tajuamaan asioita”, kun kerran pelotteluvalistuksen toimivuudesta ei ole todisteita. Kaikki tiedostaisivat, että omien nuoruusaikojemme aggressiivisesti paasaavan entisen päihteidenkäyttäjän mieleenpainuvuus, tai se että meille näytettiin ahdistavaa kuvamateriaalia, ei tarkoita että sillä olisi ollut juuri mitään tilastollista vaikutusta päihdeasenteisiimme saati -käyttäytymiseemme pitkällä tähtäimellä.

Kaikki myös muistaisivat päihdekasvatusta suunnitellessaan, että osa nuorista on todella herkkiä, ja osalla heistä voi olla suurikin huoli omasta läheisestään. Työllä ei saa aiheuttaa vahinkoa kohderyhmälle ja se koskee myös tarpeettoman ahdistuksen tuottamista. Uskallettaisiin ennemmin heittäytyä keskustelemaan, ja tutkia aihetta mustavalkeiden väittämien tai oikein-väärin – näkökulmien sijaan. Uskallettaisiin sanoa nuorille, että päihteet on hankala aihe, koska ne vaikuttavat ihmisiin eri tavoin ja on monien tekijöiden summa, miksi joillekin tulee niistä ongelmia.

Ajatuksissa ja puheissa

Kaikkein eniten omat haaveeni hiertyvät naarmuille tilanteissa, joissa nuoria kohtaava, mutta hiukan eri työkentällä tai sisällön parissa toimiva henkilö kuulee sanat ”ehkäisevä päihdetyö”, ja ajattelee ensimmäisenä päihdeongelmia ja kuntoutusta. Tämä johtaa monasti siihen, että koko aihe on saman tien jotenkin negatiivissävyinen, ja siitä pitäisi keskustella ennemmin ”jossain muualla”. Se on siis jotain ikävää, kaukaista eikä kosketa heitä itseään tai heidän kohtaamiaan nuoria, tai oikeastaan sitä tekeekin kuuluisa ”joku muu”, koska ”ei minulla ole osaamista”. Sitä ei siiksi tee mieli tehdä, ja siksi myös uudenlaiset tavat tehdä sitä jäävät kokeilematta.

Ylipäätään usko siihen, että tätä työtä voisi tehdä millään tavalla hauskasti, mielekkäästi tai jopa pikkuhiljaa koko kulttuuriin vaikuttavasti, tuntuu kovin usein puuttuvan. Varsinkin tuo kulttuuriin jotenkin vaikuttaminen on haaste, ehkä siksi, että päihteidenkäyttö nähdään niin helposti täysin yksityisasiana. Näissä keskusteluissa tuntee monesti, että taas mentiin takaisin lähtöruutuun. No, toisaalta tulee sitten haettua yhteistä ymmärrystä ja ehkä aukenee uusia ajattelutapoja.

Esteet on tehty raivattavaksi

Jonakin päivänä haluaisin, että ehkäisevä päihdetyö nuorten parissa:

  • näkyy ja kuuluu sielläkin, missä mitään huolta tai riskiä ei vielä ole, ollen luonnollinen osa hyvinvoinnin tukemista ja pysyvä osa arjen työtä
  • tukee nuorten omaa kriittistä ajattelua ja uskaltaa tehdä sen hauskoja oppimisen keinoja käyttäen, esimerkiksi yhteisöllisiä projekteja varoittelun ja faktaluennoinnin sijaan
  • keskustelee päihteiden tiimoilta muustakin kuin riippuvuuksista ja -sairauksista eli ei ole vain ongelmakeskeistä
  • on tietoisuutta siitä, että päihteet ovat kokoajan arjessamme läsnä, helposti saatavilla, varsin usein osa vapaa-aikaa ja että siitä asiasta voidaan keskustella/ työstää sitä monin keinoin
  • on yhdessä kasvamista toisenlaiseen arkeen ja maailmaan; aktiivisen kriittistä suhtautumista ympäröivään päihdekulttuuriimme ja totunnaisuuksiimme
  • haastaa aitoon moniammatillisuuteen – rikkoen toimijoiden työnkuvien tai rahoituksen tuottamat jäykät rajat ja uskaltautuen yhteistyöhön
  • toteutuu jollakin tavoin myös siellä, missä nuoret ovat jo täysi-ikäisiä – hyvinvoinnin tukeminen ei katso ikää
  • hyväksyy myös sen, että osa ihmisistä käyttää vaikkapa alkoholia kohtuullisesti, eli ei tavoittele pelkästään ns. raivoraittiutta, vaan rohkenee ylipäätään maltilliseen ja moninäkökulmaiseen vuoropuheluun

Arvaan, että osa lukijoista ehkä miettii, että ”eikös nämä nyt ole jo ihan itsestäänselvyyksiä kaikkialla?”. Eivät ne ole ja siksi tästä kirjoitin. Mutta onneksi on myös valtavan paljon hyvää, innostunutta ja valveutunutta työtä tehty. Usein se alkaa yhden ihmisen innostuksesta ja sitkeästä halusta muuttaa vanhoja käytäntöjä. Jos tunnistat, että teillä on onnistuttu pääsemään kaikkiin näihin unelmiini, voin sanoa: Upeaa, onneksi olkoon! Tiedän myös, että moni nuoria kohtaava ammattilainen on haaveideni kanssa samoilla linjoilla, mutta taistelee yhä arjen työssään tuulimyllyjä vastaan. Teille sanon: Tsemppiä, jatkakaa taistelua hyvän asian eteen!

Olen onnekas, kun saan kuulla erilaisia tarinoitanne.

haaveillen pohtii,

Heidi

 

Heidi Odell, suunnittelija, Preventiimi/Humak, 13.3.2017

 

Neljä pointtia nuorten kohtaamiseen

Olen julkaisuprosessin keskustelujen pyörteissä taas huomannut pohdiskelevani, mitä se nuorten kohtaaminen on, jos esimerkiksi tavoitteena on nuorten päihdekasvatus tai päihdekulttuurista ja -ilmiöistä keskusteleminen nuorten kanssa.

”Meille on toitotettu, että nuorisotyöntekijän pitää olla aina iloinen ja sellainen ”rento jee-jee”…et pystyy kohtaamaan nuoria”

”Hyvä tyyppi, ja asianosaava, mutta ei osaa yhtään puhua nuorille…”

Yllä olevat keskustelujen ajatukset ovat osa iduista postaukseeni. Pohdintani tuottivat tällä kertaa neljä vanhaa, mutta toimivaksi todettua, ja aina kirjoittamisen arvoista pointtia muistutukseksi nuorten kohtaamiseen.

Puhu niin, että nuori ymmärtää

Nuorten kanssa oman puhetavan kanssa on oltava tarkkana. Ei ole viisasta puhua sellaista ammattikapulakieltä, jota nuoret eivät ymmärrä. Nuoren käyttämiä sanoja voi kevyesti vaikka peesata eli puhua samoilla sanoilla kuin nuori, esimerkiksi WhatsApp taipuu arjessa ”wapiksi”.

Ei ole kunnioittavaa istua pöydän takana ja tuijottaa koko kohtaamishetken konetta. Virhe on yrittää olla oikeammassa kuin nuori pelkästään oman iän tai toimen perusteella. ”Aikuinen tietää” -asennetta on keskusteluissa syytä säästellä. Nuorella on omat ja aidot kokemukset, joiden herättämiä tunteita ja syntyneitä asenteita ei voi ohittaa. Ne tulee kohdata.

Nuoren elämän tulisi olla hänen itsensä näköistä, ei ulkopäin ohjattua. Riittää, että nuori ”suorittaa” omaa elämäänsä. Kohtaamisella voi jo paljon hälventää nuoren suorittamista – hän tulee nähdyksi ja kuulluksi. Nuori saa olla epätäydellinen, keskeneräinen ja tuntea riittämättömyyttä valintojen edessä. Päihteistä moralisointi ei ole nuorisoerityisen ehkäisevän päihdetyön mukaista kohtaamista.

Ole oikeasti kiinnostunut nuoresta ja hänen elämästä

Nuoren kohtaamiseen liittyy erityinen vuorovaikutuksen luonne. Se on nuoren rohkaisemista, ja elämän mielekkyyden löytämistä. Elämässä pitää olla iloa. Hyvä kysymys on, ovatko bileviikonloput iloisia, jos niiden seurauksena ovat kavereiden kato somessa ja rahat loppu.

Kohtaamisessa ollaan nuorta varten; se on nuorikeskeistä ja perustuu nuoren motivaatioon. Jos halutaan nuoren aitoja ajatuksia, on panostettava sisäisen motivaation herättelemiseen. Innostuneisuuteen vaikuttaa tarttumapinta omaan elämään. Myös aiheen ajankohtaisuus ja realistisuus ovat huomioitavia seikkoja.

Nuoren elämästä ja arjesta tulee olla kiinnostunut positiivisen uteliaalla tavalla. Kohderyhmän ilmiöiden tuntemus ja kiinnostus nuorten elämänareenoista antavat kohtaamiseen hyvän pohjan. Päihdekasvatus ja -kulttuurin selvittämisen tavoitteissa on keskusteluissa lähdettävä liikkeelle nuorten arjesta.

Käytä villasukkia

Tittelit ja statukset eivät kiinnosta nuoria; tavattavissa oleva IHMINEN ja aitous ovat niitä, joilla voit saada nuoreen keskusteluyhteyden sekä luottamuksen. Nuori arvioi, kannattaako kanssasi päihdeasioista puhua, vai alatko heti tuomitsemaan ja tuomaan omia faktojasi – ehdoton ja tiukkakin voi olla, ja pitää olla. Keskustelurekisteriin sisältyy erilaisia kanavia ja silmät sekä korvat, jotka ohjaavat oikean tavan valinnassa. Iloinen ja rentous ovat paljon persoonaan asioita. Ei ole haitaksi pitää katsetta avoimena ja ilme ylöspäin – kyllä hymyilevää on helpompi lähestyä kuin nyrpeän näköistä. Huumorilla pääsee yleensä hyvin oikeaan asiaan.

Rentous voi tulla vaikka siitä, että istuu lattialle tai laittaa villasukat jalkaan. Villasukat voivat olla jo riittävä särö tai oikeastaan pehmeys, joka rikkoo viranomaisiin ja ammattilaisiin liitettäviä yleisiä näkemyksiä. Villasukat tekevät ihmisen – ja kyllä se ammatillinen osaaminenkin säilyy villasukan alla.

Tarjoa kahvia

Se, että nuorten kanssa tehdään jotain ja mennään pois instituutioista liittyvät nuorten kohtaamiseen, ja keskusteluyhteyden sekä luottamuksen rakentamiseen. Tekeminen on väline – oli se sitten pelikortit, kahvittelu tai valokuvaaminen. Myös aikuisten maailmassa töissä on kohtaamisen mahdollistavia välineitä, joiden avulla olemme kollegojen kanssa epävirallisessa vuorovaikutuksessa. Välineenä toimivat esimerkiksi kahvi, ruoka tai vene: keskustelut kahvitunnilla, höpinät lounastauolla tai onnistumisen ilo työporukan kirkkovenesoutukisassa. Voimme puhua työasioista tai sitten emme, mutta opimme tuntemaan paremmin, jolloin yhteistyö suoristuu ”oikeiden asioiden” äärellä. Nuorisotyön tavassa kohdata suositaan toiminnallista ja käytäntöön suuntautuvaa tekemistä, jotka toimivat välineinä tavoitteisiin.

Jokaisen on ajoittain tehtävä itsereflektiota, jotta kohtaaminen nuorten kanssa luonnistuu. Pelkkä ammatillisen osaamisen substanssi ja suorittava ulkoinen kohtaaminen eivät ole tuottavia keinoja nuorten kanssa, jos tavoitteena on kasvattaa nuorta kohti ”hyvää elämää”.

Ja ihan parasta on, että useilla työssäni tapaamilla nuorten kanssa toimivilla ihmisillä eli ammattilaisilla ja aikuisilla ovat kohtaamisen pointit hallussa.

 

Kohtaamisiin, Marjo

Marjo Kolehmainen, suunnittelija, Preventiimi/Humak, 21.2.2017

 

Onni, tuuri ja sattuma – silti all-in!

 

Pysähdyin työpöytäni ääressä lukemaan Päihdelinkin keräämiä rahapelaamiseen liittyviä tarinoita. Niissä rahapelejä ongelmallisesti pelaavat henkilöt ovat saaneet kertoa omista pelaamiseen liittyvistä kokemuksistaan. Voi kuinka usea niistä kertookaan kuinka rahapelaaminen on aloitettu nuoruudessa ihan vain uteliailla ja harmittomilla kokeiluilla, mutta onkin sitten muuttunut vakavaksi jopa perheen, työn ja kodin menettämisiksi. Päässäni alkaa soida pokerikoneesta tuttu tuplaussävelmä, joka kuvastaa pelaamiseen liittyvää jännitystä – kaikki tai ei mitään! Itse en ole koskaan edes pelannut kyseistä peliä ja pystyn silti kuvittelemaan tuon kihelmöivän tunteen, joka saa pauloihinsa useat. Kuinka syvällä meissä nämä mielikuvat elävätkään!

Suomalaiset ovat tunnetusti pelaajakansaa. Vuosikymmeniä on jännitetty lauantai-illat Lotto-arvonnan ääressä, raaputettu arpoja ja syötetty kolikoita pelikoneisiin. Meillä pelataan eniten Euroopassa; jopa 80 % 15-75 –vuotiaista väestökyselyyn (v. 2015) vastanneista on pelannut jotakin rahapeliä edeltävän vuoden aikana. Vastaava luku alaikäisten nuorten (15-17v) osalta on 37% siitä huolimatta, että arpajaislaissa rahapelaamisen ikärajaksi on asetettu 18 vuotta. Rahapelaaminen on siis aikuisille tarkoitettua toimintaa, mutta se on läsnä myös lasten ja nuorten elämässä. Nuoret pelaavat rahapelejä usein yhdessä perheenjäsenten tai kavereiden kanssa. Tässä herkässä vaiheessa elävät nuoret ovat erityisen alttiita ympäristönsä ärsykkeille ja näin ollen myös maassamme vallitsevalle yleisesti rahapelit hyväksyvälle ilmapiirille, asenteille ja pelikulttuurille, jossa vaarallisenkin usein eletään all-in, ehdoitta ja täysillä. Pelit ovat näkyvä ja kuuluva osa yhteiskuntaa sekä julkista keskustelua. Lisäksi teknologian kehitys on tuonut rahapelit yhä lähemmäksi ja tarjonnut niiden monipuolistumisen mahdollisuuden. Reilun vuoden takaisessa ehkäisevää päihdetyötä määrittävän lain (523/2015) uudistuksessa rahapelihaittojen ehkäisy nostettiin päihdehaittojen ehkäisyn rinnalle. Tämän vuoksi aihe koskettaa meitä nuorten ehkäisevää päihdetyötä tekeviä ammattilaisia.

Rahapelaaminen on saanut vahvan jalansijan mediassa, joka aika-ajoin nostaa siihen liittyviä menestystarinoita. Tässä valossa tarkasteltuna ei ole lainkaan ihme, että nuoret nimeävät nykyisin yhdeksi haaveammatikseen yhä useammin pokerin pelaajan. Nuorille on tuotettu mielikuva, että rahapelejä voi harjoitella ja tulla siten taitavammaksi pelaajaksi vaikka todellisuudessa rahapeleistä suurin osa perustuu puhtaasti onneen, tuuriin ja sattumaan. Nämä mielikuvat ja harhakäsitykset värittävät nuorten rahapelikulttuuria sekä altistavat peliongelmille ja houkuttelevat helposti pelaamaan liikaa. He eivät esimerkiksi aina miellä pelaamistaan rahapelaamiseksi varsinkaan jos panokseksi on rahan sijaan asetettu jokin aineellinen hyödyke. Vasta kun tappiot on lunastettava, tilanne saattaa muuttua todelliseksi. Nuorten rahapelaamiseen kuluttamaa rahamäärää on hyvä tarkastella suhteessa heidän tuloihinsa. Jo pienetkin rahasummat saattavat taloudellisia haittoja suhteessa käytössä oleviin tuloihin. Pelaamisella on todettu olevan yhteys muuhunkin riskikäyttäytymiseen ja heikompaan terveyteen. Varhain aloitettu pelaaminen on yhteydessä myöhempien ongelmien syntyyn. Nuorten rahapelitilanteisiin puuttumisella ehkäistään myös aikuisiän ongelmapelaamista. Ongelmien lisäksi pelaaminen tuottaa hyviä asioita elämään. Rahapelaamisen tarjoamat sosiaalisen vuorovaikutuksen, viihteen, rentoutumisen, jännityksen ja ikätovereiden hyväksynnän lisäksi nuoret saattavat hakea siitä lohtua haastaviin elämän tilanteisiin. Kaiken kaikkiaan on tärkeää, että me aikuiset pysymme kärryillä tästäkin ilmiöstä nuorten elämässä, olemme tietoisesti läsnä, keskustelemme ja tarjoamme apua.

Terveisin Noora

Noora Paakki, suunnittelija, Preventiimi/Humak, 13.2.2017

Preventiimin tuore nuorten rahapelaamiseen liittyvä materiaali ammattilaisten käyttöön löytyy täältä.

 

Siksi pitää kysyä miksi

Tutkija Anu Katainen on selvittänyt syitä, minkä takia nuoret käyttävät alkoholia selvästi aiempaa vähemmän. Kataisen tutkimustuloksista käy ilmi useita selityksiä: vanhempien vahvempi läsnäolo nuorten elämässä, nuorten tiukentunut keskinäinen kontrolli ja sosiaalisen median myötä tulleet uudet yhdessäolon muodot. Lisäksi työ- ja opiskeluelämä ovat muuttuneet niin, että päihteille jäävä tila nuorten arjessa on aiempaa pienempi. Tutkija pysähtyi kysymään miksi, ja me nuorten hyvinvointia edistävät ammattilaiset saimme arvokasta tietoa työmme tueksi.

Ihmettelystä

Uskon, että ihmettely on yksi viisauden tärkeimpiä ainesosia. Se ohjaa mielenkiintoa suuntaan, joka mahdollistaa asioiden kehittämisen. Sen sijaan, että vain tyytyisi siihen, miten asiat ovat (olivatpa ne sitten hyvin tai huonosti), miksi-kysymyksen esittäminen haastaa pohtimaan mistä syistä näin on. Vastaukset puolestaan tarjoavat keinoja rakentaa ja tehdä hyvää. Se, että kysytään miksi, auttaa vastaamaan kysymykseen miten. Entä jos kukaan ei olisi koskaan esimerkiksi pysähtynyt miettimään miksi nuoria tulisi kohdata eri lähtökohdista kuin aikuisia? Tai miksi päihteitä käytetään? Väitän, että nuorisoalan ehkäisevä päihdetyö olisi jotain aivan muuta kuin mitä se nyt on.

Kyseenalaista ajoittain itsesi

Myös oma tapa tehdä työtä ja suhtautua asioihin kannattaa ajoittain (lempeästi) kyseenalaistaa.  Jotta pystyt perustelemaan omat ratkaisusi muille, on sinun pystyttävä perustelemaan ne myös itsellesi. Ja mitenpä se paremmin onnistuisi kuin kysymällä itseltään välillä “miksi”?  Ihminen helposti juuttuu kaavoihinsa, toistaa itseään ja kenties myös virheitään. Sitä helposti vetää vaikka saman päihdekasvatusmallin nuorille vuodesta toiseen vain, koska niin on tehty jo vuosia ilman, että kukaan olisi kysynyt miksi. Omaa toimintaa katsoo helposti liian läheltä voidakseen huomata juuttuneensa. Miksi-kysymys antaa sopivaa etäisyyttä ja se kannattaakin esittää myös niissä tilanteissa, jotka tuntuvat jo itsestään selviltä.

Vain hyviä kysymyksiä

Sanonta, jonka mukaan typeriä kysymyksiä ei ole pitää kaikessa kliseisyydessään paikkansa. Joihinkin kysymyksiin on vain helpompi vastata kuin toisiin, mutta se ei silti tee niistä huonoja. Jokainen kysymys, joka tarjoaa edes hieman lisää ymmärrystä esimerkiksi nuorten hyvinvointiin liittyen on väistämättä kysymisen arvoinen.

Haastan sinut tämän kirjoituksen myötä kyselemään ja sen myötä kehittymään, kehittämään. Rajansa kuitenkin kaikella. Aina ei tarvitse kyseenalaistaa ja yrittää löytää perusteluita asioiden takana. Joskus on ihan perusteltua todeta vain ”Miksei?” ja hypätä mukaan.

Terveisin, Elsi Vuohelainen, asiantuntija, Preventiimi/Humak

Julkaisupäivämäärä 6.2.2017