Mitäs viserrät.. eiku viestit?

Hyödynsin viimeisen vuoden aikana mahdollisuutta ottaa työstä opintovapaata ja keskittyä oppimaan uutta. Opiskelut veivät minut tutkailemaan lähemmin viestintää: mitä viestintä käytännössä on, millaisia taitoja kannattaa viestinnän osalta petrata ja millaisia teoreettisia näkökulmia niin arkisen kuin organisaatioissakin tapahtuvan viestinnän taustalla on.

Opinnot kuljettivat ajatukseni sisällöllisesti usein kauas nuorisoalasta ja ehkäisevästä päihdetyöstä. Opiskelun kautta silmäni kuitenkin aukesivat yhä enemmän sen suhteen, että ehkäisevä päihdetyö, jos mikä, on vahvasti juuri viestintää.

Meitä on joka junaan – ja niin on viestintääkin

Pureskellaanpa edellistä väitettä hitusen pienempiin osiin. Ehkäisevällä päihdetyöllä halutaan vaikuttaa siihen, millaiset tiedot, taidot ja asenteet nuorille kehittyy suhteessa päihteisiin ja omaan elämään laajemminkin. Tätä vaikuttamista tehdään VIESTIMÄLLÄ nuorille arvoista, faktoista, vaihtoehdoista ja valinnan mahdollisuuksista lukemattomin tavoin.

Viestimme nuorille päihdeteemoista kasvokkaisissa kohtaamisissa, tapahtumissa, oppitunneilla, julisteilla ja esitteillä, kampanjoilla, sosiaalisen median postauksilla sekä chatviesteillä. Sanoin, kuvin, draaman keinoin. Pitkäkestoista ohjaamista ja innostamista vaativissa projekteissa tai siinä yksittäisessä ohikiitävässä hetkessä, jolloin sattuu törmäämään tuttuun nuoreen katuvilinässä. (Päihde-) kasvatustilanteet ovat siis perusluonteeltaan viestinnällisiä.

Oivasta suunnittelusta kelpo toteutukseen

Myös rakenteellisesti ehkäisevän päihdetyön ja viestinnän suunnittelu muistuttavat toisiaan hämmästyttävän paljon: molempien osalta on tiedettävä

1) Mitä tavoitellaan, mitä halutaan saada aikaan?

2) Kenelle viesti (työ) kohdennetaan, keneen halutaan vaikuttaa?

3) Millä tavalla viestitään (toimitaan), jotta tavoite saavutetaan parhaiten? ja

4) Miten arvioidaan viestinnän (työn) onnistumista ja laatua?

Nuorten parissa toimittaessa, samoin kuin kaikessa viestinnässä, on myös huomioitava eettisyys: vaikuttamaan ei voi pyrkiä aivan millä keinolla hyvänsä. Ylhäältä alaspäin suuntautuva viestintä ei yleensä kohtaa nuorta, vaan on mietittävä, millä tavalla nuori voisi vaikuttaa tilanteen (tai viestin) kulkuun ja kokea osallisuutta. Monta samansuuntaista viestiä useasta vinkkelistä ja eri lähettäjiltä saa sekin yleensä vastaanottajassa aikaan suuremman vaikutuksen kuin yksi ja ainoa kerran vuodessa ulos pullautettu sanoma.

Tehtäisiinkö blogi vai vlogi?

Nuorisoalan toimijat törmäävät tässä ajassa kerta toisensa jälkeen kysymykseen: missä nuoret ovat? Missä he tänään viettävät aikaansa ja mahtavatko he löytyä sieltä vielä ensi viikollakin? Nuorten suosimat hengailu- ja viestintäympäristöt ja -välineet vaihtuvat tämän tästä, ja perässä on yritettävä pysyä. Mentävä sinne ja viestittävä siellä, missä nuoret kulloinkin ovat.

Yleisesti ottaen viestinnän alalla etsitään vastausta täsmälleen samaan probleemaan: millä viestintäkanavalla nuoret ovat ja millaiset sanomat herättävät heidän kiinnostuksensa, koskettavat, juuri nyt?

Viestintä on muuttunut viime vuosikymmeninä yhä kuvallisemmaksi. Kuva tehoaakin usein paremmin kuin useampi sata sanaa. Selfiet, videot ja vlogit ovat monelle nuorelle tärkeitä itseilmaisun tai identiteetin muodostuksen välineitä. Yhtä lailla nuorten parissa toimivien on ollut opittava tuottamaan kuvallisia viestejä, vieläpä sellaisella ”kuvakielellä”, joka on nuorille läheistä, ajatuksia herättävää ja vaikuttavaa.

 

Härkää sarvista, sano!

Ehkäisevään päihdetyöhön sisältyvä viestintä on mukavan haasteellista, mutta siinä, kuten työssä ylipäätään, voi aina kehittyä taitavammaksi. Kannattaa seurailla viestinnän saloihin perehtyneitä kollegoja, ja ehkä myös joitakin viestinnän erityisasiantuntijoita, ja poimia heidän parhaat jipponsa talteen.

Lopuksi viestintäajatusten herättelyyn oiva blogiteksti viime syksyltä nuoriin kohdistuvan someviestinnän maailmasta. Siinä päästään sisään EHYT ry:n verkkopedagogi Minna Lehtisen seikkailuihin Snapchatin syövereissä. Minnan vinkit sopivat hyvin myös muissa somepalveluissa sovellettaviksi. Ja eikun viestimään!

 

Terveisin, 

Mari Tapio, suunnittelija, Preventiimi/HUMAK, 21.8.2017

Neljä pointtia nuorten kohtaamiseen

Olen julkaisuprosessin keskustelujen pyörteissä taas huomannut pohdiskelevani, mitä se nuorten kohtaaminen on, jos esimerkiksi tavoitteena on nuorten päihdekasvatus tai päihdekulttuurista ja -ilmiöistä keskusteleminen nuorten kanssa.

”Meille on toitotettu, että nuorisotyöntekijän pitää olla aina iloinen ja sellainen ”rento jee-jee”…et pystyy kohtaamaan nuoria”

”Hyvä tyyppi, ja asianosaava, mutta ei osaa yhtään puhua nuorille…”

Yllä olevat keskustelujen ajatukset ovat osa iduista postaukseeni. Pohdintani tuottivat tällä kertaa neljä vanhaa, mutta toimivaksi todettua, ja aina kirjoittamisen arvoista pointtia muistutukseksi nuorten kohtaamiseen.

Puhu niin, että nuori ymmärtää

Nuorten kanssa oman puhetavan kanssa on oltava tarkkana. Ei ole viisasta puhua sellaista ammattikapulakieltä, jota nuoret eivät ymmärrä. Nuoren käyttämiä sanoja voi kevyesti vaikka peesata eli puhua samoilla sanoilla kuin nuori, esimerkiksi WhatsApp taipuu arjessa ”wapiksi”.

Ei ole kunnioittavaa istua pöydän takana ja tuijottaa koko kohtaamishetken konetta. Virhe on yrittää olla oikeammassa kuin nuori pelkästään oman iän tai toimen perusteella. ”Aikuinen tietää” -asennetta on keskusteluissa syytä säästellä. Nuorella on omat ja aidot kokemukset, joiden herättämiä tunteita ja syntyneitä asenteita ei voi ohittaa. Ne tulee kohdata.

Nuoren elämän tulisi olla hänen itsensä näköistä, ei ulkopäin ohjattua. Riittää, että nuori ”suorittaa” omaa elämäänsä. Kohtaamisella voi jo paljon hälventää nuoren suorittamista – hän tulee nähdyksi ja kuulluksi. Nuori saa olla epätäydellinen, keskeneräinen ja tuntea riittämättömyyttä valintojen edessä. Päihteistä moralisointi ei ole nuorisoerityisen ehkäisevän päihdetyön mukaista kohtaamista.

Ole oikeasti kiinnostunut nuoresta ja hänen elämästä

Nuoren kohtaamiseen liittyy erityinen vuorovaikutuksen luonne. Se on nuoren rohkaisemista, ja elämän mielekkyyden löytämistä. Elämässä pitää olla iloa. Hyvä kysymys on, ovatko bileviikonloput iloisia, jos niiden seurauksena ovat kavereiden kato somessa ja rahat loppu.

Kohtaamisessa ollaan nuorta varten; se on nuorikeskeistä ja perustuu nuoren motivaatioon. Jos halutaan nuoren aitoja ajatuksia, on panostettava sisäisen motivaation herättelemiseen. Innostuneisuuteen vaikuttaa tarttumapinta omaan elämään. Myös aiheen ajankohtaisuus ja realistisuus ovat huomioitavia seikkoja.

Nuoren elämästä ja arjesta tulee olla kiinnostunut positiivisen uteliaalla tavalla. Kohderyhmän ilmiöiden tuntemus ja kiinnostus nuorten elämänareenoista antavat kohtaamiseen hyvän pohjan. Päihdekasvatus ja -kulttuurin selvittämisen tavoitteissa on keskusteluissa lähdettävä liikkeelle nuorten arjesta.

Käytä villasukkia

Tittelit ja statukset eivät kiinnosta nuoria; tavattavissa oleva IHMINEN ja aitous ovat niitä, joilla voit saada nuoreen keskusteluyhteyden sekä luottamuksen. Nuori arvioi, kannattaako kanssasi päihdeasioista puhua, vai alatko heti tuomitsemaan ja tuomaan omia faktojasi – ehdoton ja tiukkakin voi olla, ja pitää olla. Keskustelurekisteriin sisältyy erilaisia kanavia ja silmät sekä korvat, jotka ohjaavat oikean tavan valinnassa. Iloinen ja rentous ovat paljon persoonaan asioita. Ei ole haitaksi pitää katsetta avoimena ja ilme ylöspäin – kyllä hymyilevää on helpompi lähestyä kuin nyrpeän näköistä. Huumorilla pääsee yleensä hyvin oikeaan asiaan.

Rentous voi tulla vaikka siitä, että istuu lattialle tai laittaa villasukat jalkaan. Villasukat voivat olla jo riittävä särö tai oikeastaan pehmeys, joka rikkoo viranomaisiin ja ammattilaisiin liitettäviä yleisiä näkemyksiä. Villasukat tekevät ihmisen – ja kyllä se ammatillinen osaaminenkin säilyy villasukan alla.

Tarjoa kahvia

Se, että nuorten kanssa tehdään jotain ja mennään pois instituutioista liittyvät nuorten kohtaamiseen, ja keskusteluyhteyden sekä luottamuksen rakentamiseen. Tekeminen on väline – oli se sitten pelikortit, kahvittelu tai valokuvaaminen. Myös aikuisten maailmassa töissä on kohtaamisen mahdollistavia välineitä, joiden avulla olemme kollegojen kanssa epävirallisessa vuorovaikutuksessa. Välineenä toimivat esimerkiksi kahvi, ruoka tai vene: keskustelut kahvitunnilla, höpinät lounastauolla tai onnistumisen ilo työporukan kirkkovenesoutukisassa. Voimme puhua työasioista tai sitten emme, mutta opimme tuntemaan paremmin, jolloin yhteistyö suoristuu ”oikeiden asioiden” äärellä. Nuorisotyön tavassa kohdata suositaan toiminnallista ja käytäntöön suuntautuvaa tekemistä, jotka toimivat välineinä tavoitteisiin.

Jokaisen on ajoittain tehtävä itsereflektiota, jotta kohtaaminen nuorten kanssa luonnistuu. Pelkkä ammatillisen osaamisen substanssi ja suorittava ulkoinen kohtaaminen eivät ole tuottavia keinoja nuorten kanssa, jos tavoitteena on kasvattaa nuorta kohti ”hyvää elämää”.

Ja ihan parasta on, että useilla työssäni tapaamilla nuorten kanssa toimivilla ihmisillä eli ammattilaisilla ja aikuisilla ovat kohtaamisen pointit hallussa.

 

Kohtaamisiin, Marjo

Marjo Kolehmainen, suunnittelija, Preventiimi/Humak, 21.2.2017

 

VAAN -syndrooma

”…kun mä oon VAAN tämmöinen.” Tätä VAAN -syndroomaa kuulen liian usein, kun juttelen nuorisoalan ammattilaisten kanssa ehkäisevästä päihdetyöstä. Milloin ollaan VAAN tavallinen ohjaaja tai työntekijä, jolla ei ole (itsensä kokemana) mahdollisuutta kehittää, osallistua tai ottaa kantaa työyhteisönsä asioihin, miten ept tulisi hoitaa ja tehdä. Keskusteluista välittyy tunne, että omia ajatuksia ei koeta tarpeeksi korkealentoisiksi, että kelpaisivat kehittämiseen asti, mutta silti, omaksi iloksi olisi kiva pähkäillä lisää ept-asioita ja kehittyä. Monella on tarve lisäkoulutukseen ja asioiden jakamiseen yhdessä.

Omaksi, yhteisön ja toimialan iloksi sekä hyödyksi

Mielestäni jokaisella ept:tä tekevällä on paljon sanottavaa, arvokasta osaamista, hiljaista tietoa ja näkyä, joita olisi tärkeä kuulla niin työyhteisössä kuin toimialan keskusteluissa. Tarinaa ja omaa kokemusta kertomalla, jakamalla ja jäsentämällä toimijan oma ammatillisuus kehittyy, ja se valuu myös osaamiseksi yhteisöihin niin työpaikalle kuin toimialalle. Todella moni haluaa itse kehittyä, usea haluaa kehittää työyhteisöä, mutta harvalla on mahdollisuuksia jakaa osaaminen yhteiseksi hyväksi. Kehittäminen jää usein työntekijä- ja oma työyhteisötasolle. Ehkä yksittäisellä työntekijänä olisi tahtoa, mutta työyhteisöjen rakenteet eivät sitä mahdollista, kun työ on tehtävä työpaikalla ja jossakin tietyssä ympäristössä, määrättyjen rajojen ja seinien sisällä – niinkö?

Jokaisessa asuu kehittäjä

Hivenen mutulla, verkostomme toimijoiden kohtaamisen perusteella uskallan arvioida, että moni ehkäisevää päihdetyötä tekevä on korkeakoulututkinnon suorittanut, ja koulutustaso on noussut. Tekijöillä on kehittämisosaamista ja he hallitsevat tutkivan työotteen yhtä lailla kun hallitsevat kohtaamisen ja substanssin itse päihdetyöstä. Voisiko uudella työnsuunnittelulla saada resursseja myös toimialan yhteiskehittäjyyteen, joka toisi moninkertaisena hyödyn myös paikallisyhteisöön ja omaan organisaatioon. Jos yhdessä saataisiin toimialalle yhteiskunnallisella tasolle vaikuttavuutta, voisi paikallinen työ saada myös helpotusta. Monimutkaisia juttuja, mutta ei mitään mahdottomia asioita, eikö?

Tarinat päihdekasvatuksen ammattilaisista

Minusta jokainen nuorisoalan ept:n tekijä ansaitsee tulla kuulluksi ja tehty työ ansaitsee tulla näkyväksi. Osaamista tulee ja kannattaa jakaa ja myös päihdekasvattajuudessa koettuja kipukohtia sekä esteitä tulee nostaa yhteiseen keskusteluun toimialalla. Millaisia ovat päihdekasvattajat, miten he työtään tekevät ja millaisia asenteita, ajatuksia ja tietoa heillä on? Millaista on päihdekasvattajan oma ammatillinen ajattelu ja suhtautuminen ehkäisevään päihdetyöhön?

Tarinat, joka ammatillisten päihdekasvattajien arjesta syntyisi, olisivat varmasti mielenkiintoinen. Ajatus jo tarinoiden keräämisestä sekä kuulemisesta on niin houkuttava, että sitä ei kannata jättää ajatuksen tasolle. Tarinat on laitettava kirjoihin ja kansiin, siihen tulokseen olemme Preventiimissä tulleet, ja päättäneet lähteä tekemään aiheesta julkaisua. Mitä päihdekasvattajien kertomuksista oikein paljastuu? Paljastuuko sieltä arvottomuuden tunnetta, vähäeleisyyttä, ristiaallokkoa identiteetissä, innostusta, ennakkoluulottomuutta, millaisia eettisiä valintoja entä kohtaamisen taitoja ja mitä muuta? Selvää jo tarinajulkaisun lähtökuopissa on, että toimijajoukon moninaisuudesta johtuen lähestymistavat ja näkemykset ovat jossain määrien erisuuntaisia.

Uskomme, että tarinoiden keräämisen myötä saadaan säröä ja uutta pontta ehkäisevän päihdetyön keskusteluun, jotta harvemmin kenenkään päihdekasvattajan suusta pääsisi huomaamatta tai tietoisesti ”mä oon VAAN tämmöinen tavallinen työntekijä tai päihdekasvattaja”. Tarinajulkaisun tavoite on selvä – päihdekasvattajat eivät ole VAAN tyyppejä, jotka eivät tee mitään maailmaa muuttavaa.

Terveisin, Marjo

PS. Ilmianna itsesi ja kerro meille tarinasi päihdekasvattajana. Julkaisumme ei synny ilman teidän tarinoita. Tarinasi voit kertoa nimettömänä. Joten otapa yhteyttä, jotta voidaan jutella joko verkkoteitse, puhelimitse tai livenä. Voit toimia millä sektorilla tai toimialalalla tahansa ja tehdä ehkäisevää päihdetyötä suoraan nuorten kanssa tai välillisesti, kunhan teet. Ja toinen ehto on, että olet ammattilainen (palkkasuhteessa) sekä toimit alle 29 -vuotiaiden kanssa. Marjon yhteystiedot: marjo.kolehmainen(at)humak.fi, p. 020 7621 274

 

pieces-of-the-puzzle-592798_1920

 

Päihdekasvattajat majakanvartioina

Mistä on hyvät päihdekasvattajat tehty?
Mistä on hyvät päihdekasvattajat tehty?
Avarakatseisuudesta, innostuksesta, asiantuntijuudesta ja ennakkoluulottomuudesta.
Niistä on hyvät päihdekasvattajat tehty.

Mistä on hyvä päihdekasvatus tehty?
Mistä on hyvä päihdekasvatus tehty?
Vuorovaikutuksesta, osallisuudesta, kunnioituksesta ja aitoudesta.
Niistä on hyvä päihdekasvatus tehty.

Pohdimme Preventiimiverkoston kanssa Nuorisoalan ehkäisevän päihdetyön kehittämispäivillä syyskuussa, millainen on hyvä päihdekasvattaja ja millaista on hyvä päihdekasvatus. Ylle on koottu asioita, joihin monet vastauksista tiivistyivät.

Ammattilaisen ja nuoren näköistä päihdekasvatusta

On selvää, että ei ole yhtä oikeaa muottia, johon kaikkien päihdekasvattajien tulisi mahtua. Tämä näkyi myös kehittämispäivillä, jossa oli mukana 49 erityyppistä, toinen toistaan mahtavampaa nuorisoalan ammattilaista, joista jokaisen tapa toimia on erilainen ja siitä huolimatta toimiva. Ehkäisevää päihdetyötä nuorten kanssa tehdään omalla persoonalla tiedostaen se, että ei ole yhtä oikeaa päihdekasvatuksen muotoa, joka toimisi aina tismalleen samanlaisena, saatika vain yhdentyyppisiä nuoria, joille päihdekasvatusta tarjotaan.

Päihdekasvatus pysyy ajantasaisena ja kiinnostavana, kun sitä tekevä ammattilainen on valmis uusiutumaan sekä haastamaan myös omia tapojaan ajatella ja toimia. Hyvä päihdekasvattaja suvaitsee erilaiset tavat toimia ja ajatella, sekä osaa soveltaa päihdekasvatusta tilanteen mukaan omaten myös eettistä pelisilmää. Monessa kehittämispäivillä käydyssä keskustelussa todettiin, että ”soo-soo -sormi” on syytä laskea, mikäli mielii vaikuttaa nuorten tapoihin suhtautua päihteisiin. Sen sijaan on pyrittävä ymmärtämään ja kohtaamaan nuori tämän omilla ehdoilla.

Suunnanantoa, ei valmiita reittejä

Tarkoittaako tämä sitä, että tulee hyväksyä nuoren mahdollisesti päihdemyönteiset asenteet ja hiljaisesti sallia nuoren päihdekäyttö? Kyllä ja ei. Se tarkoittaa, että on hyväksyttävä nuori huolimatta siitä, mitä hän päihteistä ajattelee. Kuitenkin päihdekasvattajan tehtävä on tarjota nuorelle malli päihdekriittisestä tavasta ajatella, rakentaa taitoja tehdä hyvinvointia tukevia valintoja ja rohkaista kyseenalaistamaan vallitsevaa päihdekulttuuria. Selvää on, että valmiita ratkaisuja tai ajatusmalleja ei nuorelle voi tarjota, eikä sellaisia varmasti olekaan, sillä kukapa pystyisi aukottomasti määrittelemään mikä on oikea tapa ajatella ja elää?

Kehittämispäivillä kuuntelin eri puolella Suomea toimivien ammattilaisten joukkoa, enkä voinut olla miettimättä, miten suurella sydämellä ja osaamisella ehkäisevää päihdetyötä Suomessa tehdään. Laivamatkalla Tallinnasta kotia kohti mieleeni tuli ajatus, että hyvä päihdekasvatus on kuin merellä näkemäni majakka, joka ei pysty laivoja ohjaamaan tai täysin estämään karikoille ajamista, mutta joka antaa viitteitä oikeasta, turvallisesta suunnasta ja ohjaa hyville ajoväylille. Siinä samalla merellä me päihdekasvattajat risteilimme keskustelevana ja iloisena ryhmänä huolehtien siitä, että tuossa ehkäisevän päihdetyön majakassa palaa valo. Ja palaahan se, kirkkaasti.

Terveisin, Elsi

scene-863136_1280

Sitten kun olen aikuinen, niin…

Ehkäisevä päihdetyö EHYT ry teetti hiljattain mielenkiintoisen tutkimuksen, jossa selvitettiin muun muassa nuorten vapaa-aikaan ja päihteiden käyttöön liittyviä asenteita ja ilmiöitä. Saatujen vastausten mukaan nuorten asenteet etenkin alkoholia kohtaan ovat myönteisiä ja usean nuoren lähipiirissä käytetään alkoholia.

Onko nuolaistu ennen kuin tipahtaa?

Mainitun tutkimuksen valossa on pohdittu, onko ilo nuorten raitistumisesta ennenaikaista. Minun vastaukseni on, että kyllä, sitä se valitettavasti on. Siitä ei kuitenkaan kerro selkeimmin vaikka se, että nuorista noin 80 prosenttia kuuluu kaveripiiriin, jossa käytetään alkoholia. Nuorten kaveripiirit ovat laajoja ja se, että sattuu tuntemaan jonkin alkoholia käyttävän, ei sinänsä ole kovin yllättävää. Etenkin, kun EHYT ry:n tutkimuksessa oli mukana myös täysi-ikäisiä nuoria, jolloin päihteiden käyttö (valitettavasti) yleistyy verrattuna alaikäisiin.

Nuo täysi-ikäisyyden saavuttaneet nuoret ovatkin se ryhmä, jonka päihdekäyttäytyminen kertoo siitä, että meillä ei ole ainakaan ihan vielä käsissämme sitä uutta sukupolvea, joka muuttaisi koko suomalaisen päihdemyönteisen kulttuurin kriittisempään suuntaan. Kouluterveyskysely kyllä osoittaa, että raittiiden nuorten määrä on selvässä nousussa. Peruskouluikäisistä noin 60 % ilmoittaa olevansa raittiita, mikä on hieno luku ja siitä hatunnosto nuorille. Kuitenkin lukiossa ja ammattikoulussa raittiiden määrä on jo selvästi pienempi, ja mitä lähemmäs täysi-ikäisyyttä mennään, sitä enemmän juomisen määrää kuvaavat käyrät alkavat muistuttaa koko aikuisväestön vastaavia. Juominen muuttuu tiheämmäksi ja humalahakuisemmaksi. Esimerkiksi nuorten terveystapatutkimusten tarkastelu pidemmällä aikavälillä on osoittanut, että täysi-ikäisyyden rajalla eri ajanjaksoina juomisessa ei ole eroja huolimatta siitä, että 14-16 –vuotiaiden päihteidenkäyttö onkin ollut vähäisempää.

Päihdekasvatuksen tahaton piilo-opetussuunnitelma?

Voidaan siis sinänsä puhua 2000-luvun nuorten raittiimmista asenteista, mutta miksi nuo asenteet eivät kanna täysi-ikäisyyden yli? Miksi 18-vuoden ikä on se maaginen raja, jonka jälkeen omaksutaan oletetut  ”oikeat” juomatavat ja aletaan haikailemaan humalan perään? Ehkä suomalaisen kulttuurin juuret ovat niin vahvat. Ehkä alkoholi on raivannut itselleen niin itsestäänselvän roolin opiskelijaelämän hauskuuden tuojana ja työpäivän jälkeisenä rentouttajana.

Ehkäisevän päihdetyön kannalta hyvin olennainen kysymys on se, miten me nuoria kohtaavat ammattilaiset voimme tähän asiaan vaikuttaa. Ja samalla voi pohtia, tuemmeko me tiedostamattamme sitä kulttuuria, joka hiljaisesti hyväksyy humalahakuisen alkoholinkäytön olevan luonnollinen osa aikuisten maailmaa?

Nuorille alkoholista kieltäytymistä perustellaan usein sillä, että alaikäisen kehittyvä elimistö ei kestä alkoholia ja että alkoholi ei kuulu alaikäisille. Ja näin se onkin, senhän sanoo jo lakikin. Mutta riittääkö nuorten parissa tehtävän ehkäisevän päihdetyön tavoitteeksi se, että nuoret vain alle 18-vuotiaina suhtautuvat päihteisiin kriittisesti ja sen jälkeen ei niin väliksi mitä ajattelevat? Työterveydenhuollossa tehtävät mini-interventiot hoitakoot loput

On todettava, että on tietysti hyvä asia, että nuorten alkoholin käytön aloitusikä on siirtynyt kohti täysi-ikäisyyttä, sillä se vähentää riskejä ja raitis nuoruus on ilman muuta kannatettava asia. Eikä toki tarvitse nuorille tuoda esiin ajatusta, että missään nimessä ei saisi juoda sittenkään, kun täysi-ikäisyys on saavutettu. Mutta ehkä sen ei myöskään tarvitsisi olla niin itsestäänselvä asia, että 18. syntymäpäivänä sihahtaa?

Nuorten parissa työskentelevien ammattilaisten tulee ajatella kauaskantoisesti ja pyrkiä luomaan nuorelle valmiudet suhtautua päihteisiin kriittisesti myös aikuisena. On hyvä korostaa hyvinvointiin liittyviä ajatuksia, kannustaa etsimään vaihtoehtoisia tapoja viettää vapaa-aikaa, kykyä solmia ystävyyssuhteita ilman päihteitä – myös siinä vaiheessa kun baariin meneminen on sallittua.  Ei tarvitse olla absolutisti, mutta sekin on yksi vaihtoehto ja mahdollista on myös käyttää alkoholia kohtuudella. Kriittinen ja maltillinen suhtautuminen alkoholiin ei ole vain alaikäisten etuoikeus, vaan siihen on lupa myös aikuisilla. Onhan?

Terveisin,

Elsi Vuohelainen